Riistamaiden kulkijoita

RAJASEUDUN METSÄSTYSTARINAT

Pohjois-Karjalan rajaseudulla muistellaan vieläkin kolmea kuulua metsästäjää, jotka elivät lähes yksinomaan metsästyksellä. Hukka-Pekka Ikonen, Teppo Kanninen ja Karhu-Vietora Feodora Maksimainen olivat tunnettuja metsästäjiä koko itärajan alueella. Heidän metsästysalueensa ulottuivat Laatokalta, Ilomantsin ja Uhtuan saloille saakka.
  

Hukka-Pekka

HUKKA-PEKKA SAALISTI 250 ILVESTÄ JA 19 KARHUA

Hukka-Pekka Ikonen oli maineensa mukainen metsämies. Hän saalisti elävältä 52 ilvestä, jotka lähetettiin Korkeasaareen, Ruotsiin ja Keski-Eurooppaan. Yli 250 ilvestä joutuikin Hukka-Pekan saaliiksi. Yksinään hän ampui 19 karhua ja oli yli 150 karhun pyynnissä mukana, useasti ampujana. Pesistä otettiin kiinni myös kymmeniä karhunpoikasia.Hukka-Pekka pyydysti myös susia, näätiä ja saukkoja. Ainakin 5 ahmaa joutui kuulun erämiehen saaliiksi. Hukka-Pekan hirvisaalis oli yli 60 ja peuroja joutui hänen saaliiksi yli 50. Satoja kettuja pääsi kuulun erämiehen nahkurin orsille.

HUKKA-PEKKA JA TAIKATARINAT

Tarunhohtoisen metsästäjän maineensa lisäksi ´Hukka-Pekka´ Pekka Ikosesta kerrotaan monta tarinaa suurena taikurina. Hänen metsästysonnensa perustui todella pätevään luonnontuntemukseen, mutta hänen aikalaisensa eivät ottaneet sitä uskoakseen, kirjoittaa Erkki A. Sivonen. Kun Möhkön rautaruukin tehtaan johdon toimesta monen hevosen ja suuren miesjoukon voimin oli koetettu saada susi ammutuksi, mutta menestys oli huono, tuli Hukka-Pekka Ikonen ja sai saaliikseen "hirmuisen suuren suden". Ei ole tällaisen tapauksen yhteydessä ihmeteltävä sitä, että kansa uskoi Hukka-Pekalla olevan aina kulloinkin tarvittavat asian laadun mukaiset konstit.

Eniten on kansansuussa kuitenkin kerrottu konstia "jota ei koskaan tehty". Kas näin kansantarina:

Hukka-Pekka oli joutunut kieltolakiaikaan toisten viinatehtaalle. Kun yht`äkkiä keittokaverien joukkoon ilmaantui kaksi poliisia lähtivät kaikki muut näreikköön lipettiin, mutta Hukka-Pekka itse jäi paikalle. Kuolismaan poliisi tunsi itsensä Hukka-Pekan ja hänen välinpitämätön rauhallisuutensa alkoi alkoi hermostuttaa poliisimiestä. Hukka-Pekka puolestaan tiivisti tunnelmaa hokemalla yks`kantaan: "Jos sattu kuollut supijainen taskuun, niin ihmeethän tulj". Poliisikonstaapeli ei uskaltanut koskea keittokalustoon peläten kuulun taikamiehen kostoa. Möhkön piirin poliisikonstaapeli Hannes Romppanen paukutteli keittäjien omalla kirveellä kaiken kaluston hajalle, mutta mikäs hätä hänellä - niin kansa väitti, kun Hukka-Pekalla ei sattunut taskuun sitä kuollutta supijaista. Vieläkin arvaillaan iltapuhteilla ilomantsilaisissa tuvissa, mitkähän ihmeet siinä olisivat tapahtunet, jos Hukka-Pekka olisi jostain saanut haltuunsa kuolleen supijaisen.

VEREN SEISAUTTAJA

Hukka-Pekan Valtteri poika tiesi kertoa isänsä osanneen parantaa käärmeen puremasta ja "seisattaa veren". Hän tiesi luetella vielä (v. 1963) elossa olevia henkilöitä, joille Hukka-Pekka oli tuon konstin tehnyt. Käärmeenpureman parantamisen taito on jo siirtynyt nuoremman pojan pojan omaisuudeksi. Tapahtunena tosiasiana voidaan pitää sitä, että se tuntematon mieshenkilö, joka eräissä iltamissa Möhköllä varasti Hukka-Pekan tyttären käsilaukusta 100 markkaa rahaa, joutui palauttamaan rahat ja tunnustamaan tekonsa Tunnon vaivojensa takia. Näitä tapahtumia joutunee pitämään kuka tahansa tieteellinenkin tutkija tositapahtumina, mutta niihin vaikuttaneista syistä ja niiden nimityksistä voidaan olla monimielisiä.

KOVA RANGAISTUS

Toinen sitkeä kansantarina kertoo eräästä ketun pyydystäjästä, joka erehtyi ottamaan saaliikseen Hukka-Pekan, joko rautoihin tai myrkkyyn kuolleen, ketun. Tässä tapauksessa ei varastettu tavara tarttunut lähtemättömästi varastajan käsiin eikä tämä tunnonvaivoissaan joutunut palauttamaan vaalistaan. Tapahtui vieläkin pahempaa, sillä epärehellinen metsästäjä joutui koko talveksi olemattoman ketun ajoon, samaan tapaan kuin elokuvan "valkoisen peuran" ajaja. Mies joutui Ilomantsin kunnalliskodin mielisairasosastolle hoidettavaksi. Tapaus sattui 20-luvulla ja useat aikalaiset ovat nähneet miehen koko talven tuloksia tuottamattomassa ketunajossa.

KÄÄRME TOTTELI

Nykyisen valtakunnan rajan takana noin 15 kilometrin päässä Möhköltä Vieksijärven takana on Hylkysyrjä niminen talo. Talon emäntä Maria Kettunen kertoi talossa vierailleelle herastuomari Juho Poikoselle miten Hukka-Pekka oli eräänä kesänä käynyt talossa. "Siinä oli silloin muitakin savotan miehiä ja koko porukka oli vähän niin kuin iloisella tuulella. Silloin eräs miehistä sanoi Hukka-Pekalle: "Sinä sitä suat varmaan vaikka kiärmeen tulemaan, jos tahdot". Miehet istuivat ulkona nurmikolla. Käärme tuli ja meni Hukka-Pekan povitaskuun. Silloin minä rupesin huutamaan. Pekka otti käärmeen povitaskustaan ja asetti sen supinnokkaan ja käski sen mennä kotiinsa. Käärme totteli annettua käskyä.

TAITAVA METSÄSTÄJÄ

Hukka-Pekka Ikonen oli taitava metsästäjä. Hän sai pyyntisaaliikseen yli 250 ilvestä. Hukka-Pekka sai elävänä kiinni yli puolensataa ilvestä, joka vaatii hyvää metsästys- ja hiihtotaitoa.

Talvisaikaan saattoi Hukka-Pekka viettää viikkokausia metsällä asuen laavuilla rakovalkean ääressä. Hän olikin puhdasverinen vanhan eräkulttuurin edustaja. Eränkäynnissä Hukka-Pekka erottui muita kätevämmäksi. Hän oli muutoinkin taitava mies tehden puuastioita ja muuraten uuneja. Kouluja käymättömäksi mieheksi hän omasi hyvän kirjoitustaidon ja kirjoitti muistiinpanonsa selkeällä käsialalla.

On luonnollista, että tällaisten lahjojen ohella aikalaiset näkivät suurmetsästäjässä muitakin puheenaiheita. Oli tietysti selvää, ettei intomielisen metsänkävijän maanviljelys ottanut onnistuakseen ja oma talo oli myytävänä.

MONINAISET KONSTIT

Ei liioin ihmetytä sekään, että eränkäyntimahdollisuuksien huonontuessa itsenäisyytemme ensi vuosikymmenellä Hukka-Pekkaan liittyvät lukuisat tarinat sivuavat kieltolain pykäliä, mutta niillä on enimmäkseen samanlainen anekdootin arvo kuin kuuluisilla hukanajo-tarinalla. Eniten ovat kansantarinat liioitelleet hänen taiantekotaidoillaan.

Pekka "Hukka-Pekka" Ikonen osasi todellakin sen verran konsteja kuin kunnon erämieheltä odottaa sopii. Konstit eivät liittyneet suoranaisesti metsästykseen eikä Hukka-Pekka koskaan käyttänyt väärin näitä taitojaan, vaan ainoastaan silloin, kun niitä todella tarvittiin.

Eikä nykyaikakaan ole vielä kokonaan luuloista vapaa. Kun Huhuksessa kyselin tietä Pekka Ikosen pojan taloon Korpivaaraan, vakuutettiin minulle veitikka silmäkulmassa, ettei siihen taloon vieras löydä ovea. Eräässä talossa taas kerrottiin, ettei talon saunaan vieras löydä minkäänlaista ovea. Kerroin tästä talon isännälle Valtteri Ikoselle. Hän nauroi hyväntuulisesti: "Niin sitä uutta Kalevaloo tehään". Ja minäkin pyydän kantaa oman korteni yhteisen "Uuden Kalevalan" teossa toteamalla, etten minä nähnyt Korpivaaran pihapiirissä minkäänlaista saunaa?

Luvan saaneena Erkki A. Sivosen kirjoituksen pohjalta merkitsi muistiin: Kauko Kangas
  

Hukka-Pekka muistelee

Lue täältä Hukka-Pekan omia muistelmia
  

Teppo Kanninen

KARHUN KAATAJA

Eräs edesmenneistä tunnetuimmista korpiselkäläisistä metsämiehistä oli Hoilolassa syntynyt ja siellä ennen talvisotaa kuollut Teppo Kanninen. Kannisen metsästäjäura käynnistyi 1980-luvun loppupuolella jatkui viime vuosisadalle. Kannisen kaataminen karhujen määrä oli 74 tai 75. Onko luvussa mukana karhujen pennut, sitä ei ole voitu tarkistaa. Usein Kannisella oli ainakin lyhyitä aikoja syötettävänä ja kasvatettavana emokarhulta jääneitä poikasia.

Teppo Kanninen oli taitava metsämies ja myös tietäjä. Hän tavallaan lumosi pedot, jotka raatelivat ja tappoivat joka kesä metsälaitumilla käyvää kylien karjaa. Teppo Kannisen sanotaan sanoneen, etteivät veljensä ja lähitalojen karjaan mitkään pedot koskisi Sonkajanvaaran ja Laihaniemen alueella.

Tepon "motti" on pitänyt ainakin sadan vuoden ajan kutinsa. Vaikka metsälaitumilla lampaiden luku lähenteli sotien jälkeen sataa, lehmiä oli useita kymmeniä ja hevosia kymmenkunta, eivät sudet raadelleet eivätkä mesikämmenet koskeneet yhteenkään elikkoon. Ympäristössä petojen tihutöitä tapahtui joka kesä.

SALOJEN VAELTAJA

Teppo Kanninen oli suurten korpien ja laajojen salomaiden mies, jonka tekemisistä ei ole jäänyt jälkipolville kirjallista tietoa. Edesmenneiltä sukulaisilta saadut miehen elämää valottavat tiedon jyväset ja harvat valokuvat antavat viitteen siitä, että tämä erämaiden samoaja oli suuri metsästäjä, joka hankki toimeentulonsa ansoilla, kaadettujen eläinten taljoilla ja myymällä karhukierroksia. Karhujen pesiltä ampuminen kevättalven hangilla oli kannattavaa kierroksen myyjälle. Koska silloinen tiedon kulku niukkaa ja hidasta, ei läheskään aina karhukierros tavoittanut suomalaisia tai ulkomaalaisia rahamiehiä.

Venäjän itärajaan nojaava Hoilolan kylä oli Teppo Kannisen eläessä suurten metsien ympäröimä. Sen riistavalikoimaan kuuluivat ja kuuluvat edelleen karhujen lisäksi sudet ilvekset, ketut, hirvet, saukot, näädät, jänikset ja monet muut pienpedot sekä metsäkanalinnut. Muutaman kymmenen kilometrin päässä silloisen Korpiselän pitäjän alueella oli myös metsäpeuroja.

Saloilla oli otettavaa ja vesistöissä runsaasti kalaa. Niiden ottamiseksi tarvittiin käytännössä hyväksi koettuja ja jalostuneita erätaitoja.

Teppo Kannisen metsästysmatkat kestivät usein viikkokausia. Ne ulottuivat syvälle Suomen puoleiseen Karjalaan ja osittain myös Kainuun alueelle. Eräillä matkoilla tiedetään eräkaverina olleen ilomantsilaisen Hukka-Pekan. Myös lännen ja etelään suuntaan kävi joskus tämän työkseen metsästävän miehen tie.

Koska karhut ja sudet verottivat karjaa, tieto tihutöistä tavoitti monesti myös Kannisen. Kylien asukkaat kaukaakin kävivät pyytämässä, että arvostettu metsästäjä tulisi heidän avukseen. Monilla silloisista ihmisistä ei ollut metsästyskokemusta eikä myöskään aseistusta.

SALSKEA JA RIPEÄ

Kannisen kerrottiin olleen tarkkakätisen ja ripeän ampujan. Se pelasti hänet monelta uhkaavalta tilanteelta. Varreltaan hän oli salskea ja mieleltään peloton. Täysin ilman naarmuja hänkään ei selvinnyt, vaikka välttyikin sylipainilta otsojen kanssa. Haavoittuneen karhun jäljittämisessä koirat olivat tehokas apu.

Kannisen metsästyskaudella metsät olivat riistan suhteen yhteiskäytössä. Metsästää ja kalastaa saattoi vapaasti. Vasta seuratoiminta lokeroitti metsästysalueet. Vallalle tuli tilkkumaisuus, lainsäädäntö ja suojelutoimet.

Teppo Kannisen oli hyvä lähteä metsälle ja palata sieltä, sillä hänen veljensä Jehki Kannisen omistama entinen siltavoudin paikka kasvoi hyvin ruista ja muuta viljaa ja suurehko karja tarjosi matkaevääksi voita, maitoa ja piimää. Syksyisin kävi Kannisten pelloilla vilske, kun kymmenet sirppimiehet ja -naiset leikkasivat viljaa ja sitoivat kuhilaille. Suuressa riihessä heiluivat tiuhaan tahtiin riusat ja erottivat jyvät oljista jyvät ja akanoista.

Maisema, jossa Kanniset elivät ja jossa myös jälkipolvi elää, on kuin postikortista tai parhaasta kuvateoksesta. Kannisen mäeltä näkee kauas sinisten vaarojen ympäröivään luontoon. Mäen alla välkkyy tummavetinen saaririkas Korpijärvi. Tällä paikalla Kannisten suku on asunut ainakin 400 vuotta. 1700-luvulla suvun kauppamatkat ulottuivat Pietariin ja Ouluun saakka.

Teppo Kannista voi luonnehtia Martti Kitusen tapaiseksi metsästäjäksi. Ero on vain siinä, ettei Teppo Kannisen eräretkistä ja erätapahtumista ole kirjoitettua tietoa. Kannisen kaataminen karhujen määrä lienee suurin silloisen Viipurin läänin alueella ja ilmeisesti Itä-Suomessa.

  
Muita tunnettuja erämiehiä Korpiselästä

Entisen Korpiselän pitäjän tunnetuimmiksi erämiehiksi on mainittu runonlaulajana koko Suomen kansan tietoisuuteen noussut Pedri Shemeikka ja myös runontaitajana tunnettu Ignoi Vornanen poikineen.

Shemeikka nuorena miehenä ollessaan asui hyvien riistamaiden keskellä lähellä Kokkarin kylää Mysysvaarassa, josta myöhemmin muutti maanviljelijäksi Öllölän Ristivaaraan. Sen jälkeen hän asui Helylän Rautakankaalla ja vanhuuden päivinään Korpiselän Tsiipakan ja Hominvaaran kylissä. Tämä kymmenien karhujen peurojen kaatajana tunnettu runonlaulaja on haudattu Pörtsämön erämaakalmistoon Öllölään.

Myös monet muut Shemeikkan suvun jäsenet tunnettiin innokkaina metsästäjinä. Ägläjärven puolen metsästäjistä kuuluisimpia olivat veljessarja Jaakko, Mikki, Mihaila ja Jeyssei Pyy. Mikki oli erikoistunut karhujen kaatamiseen ja toiset veljekset peurajahtiin.

Tolvajärveläisen Ignoi Vornasen ja hänen poikiensa erämatkat ulottuivat aina Turun seudulle asti, jossa he osallistuivat pahamaineisten lapsille vaaraa aiheuttaneiden susien jahtaamiseen. Mukana oli myös Ignoin veli, Iivana. Hän sai karhun kanssa kamppaillessaan taudin ja kuoli nuorena.
   

Ignoi Vornanen

Kuulu metsästäjä Ignoi Vornanen syntyi Korpiselän Tolvajärvellä 1829 maanviljelijä Jeolo Vornasen vanhimpana poikana. Ignoi oppi jo poikasena metsästyksen taidot ja ensimmäisen karhun hän kaatoi 14-vuotiaana. Karhu kellistyi karhuhuhdan laitaan. Ignoi ampui ensimmäisen kontionsa oravapaukulla tähdäten petoa silmään.
Ignoista kehittyi taitava metsästäjä, joka oppi suunnistamaan suurilla saloilla. Metsästysalue laajenikin vuosi vuodelta ja lopulta hän samoili ympäri Suomea.
Veljessarjan kasvun myötä sai isä Jeolo apumiehiä ja Ignoi keskittyi suurriistan pyyntiin. Hän teki yhdessä lankomiehensä Aku Paksusen kanssa pitkiä metsästysmatkoja.

KELMI LUMOSI

Aloitellessaan metsästystä Ignoi joutui naapurin kelmin narraamaksi. Tarinan kertoi Ignoin poika Hannes Vornaselle.

Ignoi lähti kerran oravametsälle kun häntä vastaan tuli kelmiksi tunnettu naapurin mies.
"A mezällägö olet, poikagaseni, mänössä", naapuri kyseli kierosti. Ignoi myöntää niin olevan ja jatkaa matkaansa. Koko päivän metsästysreissu menee hukkaan, sillä Ignoi ei saa lainkaan saalista. Kerrottuaan päivän tapahtumat kotiinsa tulon jälkeen arvaavat kaikki, että pojalle on tehty koiruutta. Kiero naapuri oli lumonnut metsän.

RAITIS METSÄMIES

Ignoi Vornanen tunnettiin rehtinä ja raittiina metsämiehenä. Hän ei käyttänyt viinaa eikä tupakkaa. Nuorempana hän voitteli kannelta, mutta soitto loppui kun kummi nuhteli Ignoita kanteleen soitosta. Sen jälkeen ei Ignoi koskenut kanteleeseen, koska häpesi torumista.

Isä Jeolon kuoltua talon isännyys jäi Ignoille. Talon vöyristyi, koska työtä tehtiin joukolla ja metsistä saatiin myös tuloja, turkisten muodossa.
  

Merkitsi muistiin: Kauko Kangas