Evakossa

EVAKKOMATKALLE KORPISELÄN KAUTTA

Sota oli jälleen syttynyt Suomeen. Vuositakainen vihollinen oli katkaissut ystävyyssuhteet Suomen kanssa ja hyökkäsi maahan. Ilmapommituksia se oli jo tehnyt ympäri maatamme sijaitseviin kaupunkeihin. Jalkaväellään se oli koettanut murtaa suomalaisten rintamaa, mutta suomalaisten rintama oli murtumaton. Monet sen lentokoneista pudotettiin alas ja satoja tankkeja tuhottiin.

Suomen rajaseutumaisemia evakuoitiin ja siviiliasukkaita siirrettiin lähelle Ruotsin rajaa. Monet onnettomat äidit ja lapset oli pakotettu jättämään rakkaat kotinsa. Kaikki omaisuus jäi sinne, ainoastaan minkä vaatteita päälle sai. Monelle tuli niin kiire lähtö, että täytyi lähteä keskellä yötä lapset kainalossa.

Poismuuttaneiden joukkoon joutui myös meidän kylämme. Niin täytyi meidänkin lähteä kauas maailmalle muiden mukana kohti tuntematonta tulevaisuutta. Päämääränämme oli ainoastaan se, että pääsisimme pois sodan jaloista mitä kauemmaksi länteen.

Ei ollut meilläkään paljon armonaikaa. Iltasilla annettiin määräys ja aamusella täytyi olla lähtövalmiina. Toiset jo lähtivät samana iltana. Meidän täytyi jättää lähtö aamuun, sillä meidät määrättiin karjankuljetussakkiin, eikä karjaa voinut lähettää yöllä kun oli pimeä syysyö.

KOTI JA KERHO PITI JÄTTÄÄ

Ero kodista tuntui monestakin sanoinkuvaamattoman raskaalta, kun täytyi jättää rakas koti, jonka saamiseksi oli kaikki voimansa uhrannut. Meilläkin oli juuri kerhotoimintammekin päässyt hyvään alkuun. Nyt se täytyi kuitenkin keskeyttää, niin ikävältä kuin se tuntuikin. Mutta ei auttanut mikään.

Ei olisi kovin mukavaa jäädä sodan jalkoihin, kun kerran on tilaisuus paeta. Monilla rajaseudun asukkailla ei ollut siihen tilaisuutta, sillä hyökkäys tuli niin äkkiarvaamatta, ettei ehtinyt paetakaan. Meille kävi vielä niin huonosto, että jouduimme karjankuljetussakkiin, joten emme saaneet mukaamme otetuksi muuta tavaraa kuin minkä reppuihin mahtui ja minkä vain hyvin jaksoimme kantaa.

Alkumatkasta oli karjan kuljetus sangen hankalaa, kun ne juoksivat metsässä ja lunta oli jo aika paljon. Loppumatkasta ne jo kuitenkin taipuivat eivätkä enää juosseet metsässä. Meillä oli lehmien kuljetusmatkaa noin 17 kilometriä ja sillä matkalla jo ehti juosta itsensä uuvuksiin.

Kun saavuimme Korpiselkään oli jo myöhäinen ilta. Yövyimme siellä Jussi Vilokkisen taloon. Sitten oli vielä saatava lehmille ruokaa. Talosta ei olisi sitä meille ollenkaan annettu, mutta meidän täytyi saada sitä millä keinoin tahansa. Saimmekin sitä viimein ja niin pääsimme tästäkin pälkähästä. Kului viimeinkin se tiistai, joulukuun viides päivä, iltaan.

ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ EI EHDITTY JUHLIA

Oli joulukuun kuudes päivä, Suomen tärkeä juhla, itsenäisyyden päivämme. Juhlatunnelmasta ei näkynyt merkkiäkään. Kaikkialla oli kiirettä ja touhua. Sotaväkeä liikkui kaikkialla. Ihmiset pakkasivat täälläkin tavaroitaan kuumeisella kiireellä, sillä lähdön käskyä odotettiin millä hetkellä tahansa.

Olimme vielä sen päivän Korpiselässä. Iltapäivällä tuli Värtsilästä kuorma-auto ja me pääsimme siinä autossa menemään Värtsilään. Oli hiljainen lumisade ja ilma oli lämmin. Se olikin meille eduksi, sillä me jouduimme Värtsilään mennessämme olemaan auton peräkorissa, joten ei meillä ollut mitään suojaa.

Matkalla yritti vielä tulla auto-onnettomuus. Erässä jyrkässä alamäessä tuli Värtsilästä päin toinen kuorma-auto ja oli vähällä mennä nurin, kun oli lumikeli ja täytyi kovasti jarruttaa. Meidän autollamme ei kyllä ollut mitään hätää. Pääsimme siitä viimein jatkamaan matkaa kohti uusia tuntemattomia vaaroja ja seikkailuja.

Kun saavuimme Värtsilään oli jo iltahämärä. Meidät vietiin kansakoululle. Siellä oli jo paljon entistä siirtoväkeä. Koulu oli täpösen täynnä rajalta sodan jaloista siirrettyjä lapsia ja naisia.

Oli sellaista hulinaa ja hälinää, että täytyi aina pysytellä yhdessä, ettei joutunut eksyksiin omasta sakista. Joku siellä etsi lapsiaan, joku isäänsä ja eräs äitiään. Sellaista se on elämä, kun joutuu pois rauhaisasta kodista kaiken maailman vilinään tottumattomana.

LEIPÄÄ, TEETÄ JA ASEMALLE

Pehkuja oli levitetty koulun sillalle ja pienet lapset siellä vehkuroivat kaikessa liassa ja pölyssä. Iltasilla tarjottiin teetä ja annettiin paljasta leipää. Pienille lapsille vain annettiin vähän maitoa. Ei tuntunut kovin mukavalta syödä paljasta leipää teen kanssa, vaan siihen täytyi tyytyä mitä annettiin. Meillä ei vielä ollut ruoasta suurtakaan puutetta, kun oli vielä vähän kodista otettuja eväitä.

Samana yönä meidän täytyi vielä lähteä tästä majapaikasta. Emme saaneet yötäkään viettää rauhassa. Sellainen on sota-ajan kiire. Yöllä tuli suuri joukko sotilaita ja annettiin määräys, että koulu on heti tyhjennettävä, että sotilaat voitaisiin siihen majoittaa. Järjestyksen valvojat alkoivat kuumeisella kiireellä tyhjentää koulua ja he kuljettivat pakolaisia asemalle ja sieltä junaan.

Ensin meiltä kysyttiin, minne meillä oli tarkoitus mennä. Kun me sanoimme, missä meillä on määränpää, niin he ensin vähän kummastelivat. - Mitenkä te olette joutuneet kulkemaan tätä tietä?

Kun me selitimme asian oikean laidan, niin he eivät enää yhtään kummastelleet, käskivät vain mennä junaan. Asia oli nimittäin sillä tavoin, että Ilomantsin suunnalla oli jo rintama niin lähellä ja maantiellä oli niin valtava tungos ettei mahtunut enää karjan kanssa kulkemaan ja meidät lähetettiin Korpiselän kautta.

NÄIN ENSIMMÄISEN KERRAN JUNAN

Niin meidät määrättiin menemään junaan. Me kokosimme vähäiset tavaramme ja lähdimme vaeltamaan asemalle päin. Matkaa siitä oli asemalle kilometrin verran. Sitä riitti tarpeeksi kulkea, sillä oli niin äärettömän pimeä syysyö ettei nähnyt metriäkään eteenpäin. Ja tie oli meille tuntematon. Saavuimme vihdoin toisten mukana asemalle. Siellä seisoi juna jo melkein täydessä lastissa valmiina lähtemään.

Minulla se oli katseltava kuin ihme, sillä se oli ensi kertaa nähdä junaa. Menimme sitten johonkin vaunuun. Siellä oli jo entisiä olijoita, vanhoja naisia ja miehiä, sekä pieniä lapsia. Nousimme kuitenkin junaan, sillä siihen vielä mahtui hyvin.

Nämä vaunut, joissa me jouduimme satoja kilometriä matkustamaan, eivät olleet edes ihmisvaunuja. Ne olivat vain sellaisia hökkeleitä, joita sanottiin härkävaunuiksi. Me olivat pimeitä, ei ollut kuin kaksi pientä ikkunaa, joissa oli alaskäännettävät rautaiset luukut. Ovi oli syrjäänvedettävä ja kokonaisuudessaan tämä hökkelö oli kuin vankikoppi konsanaan.

Istuimina siinä oli lankkuiset riksit, joita oli kaksi päällekkäin. Keskellä tätä hökkelöä seistä törrötti kamina, jossa puita poltettiin. Kaikissa hökkeleissä ei ollut edes kaminaakaan. He joutuivat olemaan aivan kylmillä.

Me nousimme ylimmälle riksille, laitoimme tavaramme yhteen kasaan ja asetuimme istumaan sinne hökkelön nurkkaukseen. Tässä istuessamme meillä oli sitten aikaa tarkastella tätä uutta olinpaikkaamme, jossa me jouduimme matkustamaan kaksi yötä ja yhden päivän.

JUNA PUKSUTTI SORTAVALAAN

Kohta sitten alkoi veturin kello soida ja me tiesimme, että se oli lähdön merkki. Vielä sieltä vaunun ovesta työnnettiin jollekin käteen pari kynttilää valaistusaineeksi.  Kohta alkoikin kuulua veturin puhkutus ja vaunut lähtivät kovasti kolahtaen liikkeelle. Ensin tuntui meistä, että se kulki takaperin, vaan kun paremmin tarkastimme, niin huomasimme, että eteenpäin se hiljalleen vyöryi. Sen vauhti koveni ja pian olimme täydessä vauhdissa. Matkamme suuntautui kohti Sortavalaa, sillä rata kulki Sortavalan kautta.

Vähän aikaa me tarkkailimme junan kulkua, vaan pian valtasi meidät uupumus, emme jaksaneet olla valveilla. Kallistimme päämme toisiamme vasten ja vaivuimme rauhattomaan uneen. Emme kuitenkaan saaneet kauan nukkua, sillä junan kohina herätti meidät vähän päästä. Joskus kuului taas lasten itkua.

Pian kuitenkin valtasi väsymys meidät niin täydellisesti, että kaikki menneen päivän tapahtumat häipyivät pois mielistämme ja me vaivuimme uupumuksesta raskaaseen uneen.

SAVONLINNASTA SUONENJOELLE

Kun seuraavana päivänä heräsimme, niin oli jo valkea. Avasimme vaunun luukun. Sieltä tulvahti raikas ja valoisailma tähän pimeään ja ahtaaseen hökkeliin. Se virkisti meidät täydellisesti. Kaivoimme repuistamme vähän haukattavaa, mitä laihat reppumme meille tarjosivat.

Kun olimme suurimman nälkämme tyydyttäneet, rupesimme tarkkailemaan junan kulkua. Rata kulki joskus synkkien korpien halki. Joskus vilahteli joku yksinäinen talo ja kyläkin, jotka oli rakennettu radan varteen. Viime yönä olimme sivuuttaneet Sortavalan. Emme nähneet kaupunkia, kun nukuimme junan sen ohi kulkiessa.

Matkamme suuntautui nyt kohden Savonlinnaan. Sinne me saavuimme noin kello 15. Kun juna seisahtui asemalle, alkoi vaunuista virrata ihmisiä asemasillalle. Pian oli suuren asematalon piha täynnä kaikenlaista väkeä. Oli siinä hulinaa kun 2000:een nouseva evakkojoukko purkautui junasta. Oli siellä joitakin tuttujakin, jotka olivat sattuneet tähän samaan junaan.

Juna seisoi tällä asemalla noin puolitoista tuntia. Sillä aikaa tarjottiin asemahuoneen ruokasalissa päivällinen. Oli siinä kerrakseen päivällisvieraita.
Katselimme sitten vielä päivällisen jälkeen kaupungin nähtävyyksiä. Kauas emme uskaltaneet junan luota lähteä, sillä se saattoi heti lähteä matkaan. Kun olimme jonkin aikaa katselleet kaupunkia, palasimme takaisin junaan.

Eivät olleet vielä vihollisen pommit paljoa ehtineet tehdä tuhojaan tässä kaupungissa. Jo ne kylläkin ovat tännekin tehneet tiedustelulentojaan, vaan eivät olleet vielä pommeja heittäneet.

KELLOTAPULIIN JA TAAS JUNAAN

Kun kaikki olivat omassa vaunussaan lähti juna liikkeelle. Matkamme suuntautui kohti Suonenjokea. Seuraavana aamuna, joulukuun 8:na, me saavuimme Suonenjoelle. Täällä tämä juna tyhjennettiin kokonaan.

Meidät vietiin kellotapuliin. Täällä oli jo entisiäkin matkalaisia, jotka juuri nousivat nukkumasta. Me riisuuduimme ja rupesimme lepäämään. Olimme kovin väsyneitä matkan rasituksista, sillä olimme matkustaneet kaksi yötä ja yhden päivän yhteen menoon.

Levähdettyämme jonkin aikaa lähdimme kylää katselemaan. Tämä paikka oli aika tiheään asuttua seutua. Emme kuitenkaan kauan joutaneet tässäkään paikassa olemaan.

Kun olimme kerran lähteneet matkustamaan, niin täytyi jatkaa matkaa. Jo kello 15 aikaan nousimme Kuopioon lähtevään junaan. Nämä vaunut eivät enää olleet sellaiset, millaisissa alkumatkan jouduimme matkustamaan. Nämä olivat jo siistejä ihmisvaunuja ja näissä oli hyvä matkustaa.

Juna lähtikin heti liikkeelle ja pian olimme taas matkalla kohti tuntematonta tulevaisuutta päämääränämme tällä kertaa Siilinjärvi. Kun saavuimme Kuopioon oli jo iltahämärä. Siilinjärvelle saavuttuamme oli jo aivan pimeää. Kun juna seisahtui asemalle, emme me tienneet lähteä siitä minnekään. Viimein tuli joku mies ja ohjasi meidät kylän kansakoululle. Täällä oli jälleen kodikasta ja me yövyimme tähän paikkaan.

Seuraavana päivänä tiedustelimme, oliko näillä seuduilla majoitettu toisia ilomantsilaisia. Saimme kuitenkin tietää, että tänne ei oltu majoitettu ketään ilomantsilaisia. Lähtiessä meille sanottiin, että ilomantsilaiset sijoitetaan Siilinjärvelle. Kun saimme kuulla, että ilomantsilaisia on Iisalmen ympäristössä, päätimme vielä jatkaa matkaa kohti Iisalmea.

KOTIVÄKI LÖYTYI PELTOSALMELTA

Puolenpäivän tienoissa nousimme jälleen junaan ja pian se kiidätti meitä kohti Iisalmea. Lähdimme Iisalmessa pois junasta ja emme tienneet minne mennä. Kaikki oli meille outoa ja tuntematonta.

Käveltyämme jonkun aikaa pitkin katuja saimme joltakin tietää, missä kunnantoimisto on. Suuntasimme askeleemme sinne. Täältä me toivoimme saavamme jotain apua ja hoivaa itsellemme. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Meille annettiin erikoinen huone asuttavaksi talon yläkerrasta. Seuraavana päivänä meidät vietiin Viitaa- nimiseen kylään, jonne oli matkaa Iisalmesta 12 kilometriä.

Meidät sijoitettiin Kainula -nimiseen taloon. Tässä paikassa jouduimme olemaan pari viikkoa. Tämä oli vauras maalaistalo, jollaisia täälläpäin oli tiheään. Täältä käsin me sitten koetimme saada tietoja vanhempiemme olinpaikasta. Vihdoin onnistuimme siinä. Vanhempamme olivat yllättävän lähellä meitä, vaikkemme olleet ennen onnistuneet saamaan tietoomme heidän olinpaikkaansa. He olivat Iisalmen lähellä Peltosalmella, joka oli vain 8 kilometrin päässä Iisalmesta.

Saatuamme tietää heidän olinpaikkansa, päätimme heti matkustaa sinne. Talonväki ei olisi mielellään päästänyt meitä menemään, vaan me emme enää malttaneet olla. Meillä oli kova kaipuu päästä mitä pikimmin vanhempiemme luokse.

Jo seuraavana päivänä me matkustimmekin sinne. Suuri oli ilomme kun pitkän seikkailurikkaan matkan jälkeen toisemme kohtasimme. Ystävällinen oli vastaanotto talonväenkin puolelta. Tämä paikka tuli sitten meille kokotalviseksi olinpaikaksi.

TARTUIMME HETI TALON TÖIHIN

Me rupesimme heti talon töihin, sillä nyt ei ollut aika laiskotella. Suomen sotilailla eivät olleet helpot tehtävät puolustaessaan maata monta kertaa ylivoimaista vihollista vastaan, joka väkivalloin koetti tunkeutua maahamme. Uljaasti he tämän tehtävänsä suorittivatkin, niin kuin tultiin huomaamaan. Sadat heistä uhrasivat kalleimpansa - oman henkensä - isänmaalleen, joka oli heille jokaiselle rakas.

Meidänkin oli toimitettava velvollisuutemme täällä kotirintamalla. Sen tähden ei nyt saanut aikaa toimettomana viettää, vaan nyt oli tehtävä työtä. Kullekin järjestettiin oma työ. Minä jouduin hevosmieheksi, jota hommaa uskollisesti koko talven toimitin.

Pian totuimme perinpohjaisesti uuteen olinpaikkaamme ja pian se tuli meille kuin omaksi kodiksemme. Usein kuitenkin, kun syventyi miettimään rakkaita kotiolojamme ja sitä katkeraa lähtöä kodistamme, täytti katkera viha sydämen. Vihan tuota raakaa vihollista kohtaan, joka mitään säälimättä tuli kotiemme rauhaa häiritsemään.

Usein sen lentopommituksetkin kohdistuivat vain turvattomaan siviiliväestöön, jota se pommeilla ja luodeilla surmasi. Se koetti tällä tavoin murtaa suomalaista sisärintamaa, mutta siinä se erehtyi. Sen raa´at pommitukset lisäsivätkin vain suomalaisten puolustustahtoa, joka oli järkkymätön.

SUOMI PUOLUSTI URHOOLLISESTI

Talvi alkoi hitaasti mennä menojaan. Koti-ikäväkin alkoi vähitellen haihtua ajan mukana. Sota ei ollut kestänyt kauan aikaa, vaan Suomen sotilaat jo ehtivät näyttää maailmalle, kuinka kallis on heille oma isänmaa.

Monet heistä kaatuivat sankareina puolustaessaan synnyinmaataan. Suomalaisten sotilaiden sankariteot kiirivät kaikuna ympäri maailmaa. Niitä seurattiin kaikkialla ympäri maailmaa ihailulla ja ymmärtämyksellä. Monelle isälle ja äidille tuotiin sinne Savoonkin sellainen viesti, että poikasi on kaatunut.

Maaliskuun alkupäivät olivat menossa. Sota vain Suomen rajamailla kiihtyi kiihtymistään. Vihollinen oli joissakin paikoissa onnistunut saamaan jonkun verran jalansijaa ja koetti nyt yhä raivokkaammin tunkeutua maahamme. Suomen pojat kyllä puolustivat urhoollisesti jokaista jalansijaa, vaan mikään ei auttanut. Moninkertaisen ylivoiman edessä heidän oli jonkin verran annettava periksi.

RAUHA TULEE, KERTOI RADIO

Oli maaliskuun kolmastoista päivä menossa. Sota oli kiihkeimmillään. Yht´äkkiä kuulutettiin radiossa: Rauha. Rauha on tehty Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tänään kello 11 aikaan lopetetaan vihollisuudet.

Olimme kovin yllättyneitä kuultuamme tällaisen uutisen. Olimme iloisiakin siitä, että rauha tuli vihdoin maahamme. Ilomme oli kuitenkin lyhytaikaista. Se loppui siihen kun saimme kuulla rauhanehdot. Ne olivat Suomelle äärettömän raskaat.

Suomen täytyi luovuttaa suuri osa kaunista Karjalaamme sekä muitakin erinäisiä pienempiä osia maastamme. Vaan mikään ei auttanut. Rauha oli saatava palautetuksi minkälaisin ehdoin tahansa. Sen tähden oli suostuttava rauhanehtoihin olivatpa ne maallemme miten raskaat tahansa.

Emme tienneet varmaan, tulevatko meidänkin kotimme jäämään viholliselle. Eiväthän ne ainakaan kovin kauas jää rajasta, vaikka jäänevätkin Suomen puolelle.

SAIMME LUVAN PALATA KOTIIN

Ne siirtolaiset, joiden kodit jäivät Suomen puolelle saivat palata koteihinsa. Me emme päässeet vielä lähtemään koteihimme, sillä ne jäivät niin lähelle rajaa, ettei ollut vielä varmuutta siitä päästetäänkö niin lähelle rajaa ollenkaan asumaan.

Kesä jo teki tuloaan ja me vain saimme jatkaa tätä evakkoaikaamme. Vihdoin kuitenkin saimme sellaisen tiedon, että nyt pääsemme lähtemään kotiimme. Oli toukokuun 25. Päivä kun meille tämä tieto annettiin. Ilomielin me tämän tiedon otimmekin vastaan. Aloimme heti valmistella tavaroitamme, mikäli niitä oli talven aikana karttunut, matkaan lähtöä varten.

Talonväki ei olisi meitä päästänyt mielellään menemään. He pyytelivät meitä vielä jäämään heidän luokseen, vaan me emme millään suostuneet. Rakkaaksi oli meillekin tullut tämä uusi paikka.

Vielä rakkaampi oli kuitenkin muisto kauniista Karjalastamme, jonne sydämemme öin ja päivin halasi. Siellä odottivat meitä rakkaat synnyinseudut, joilla olimme lapsuutemme leikit leikkineet ja joiden kuva oli unohtumattomasti mieleen painunut. Siellä me tulisimme parhaiten viihtymään. Siellä ei meille tulisi koskaan ikävä.

OUTO RIEMU TÄYTTI SYDÄMENI

Mielestäni ei tule koskaan unohtumaan siirtolaispaikastamme lähtö. Talon isäntä, joka oli lähdössä Helsinkiin eduskunnan istuntoon, kutsui minut kamariinsa. Hän maksoi tilin töistäni ja vielä kerran pyysi minua jäämään. En kuitenkaan voinut pyyntöön millään suostua, sillä sydämeni kaipasi kovin päästä takaisin Karjalaan ja kotiin.

Sydäntäni sykähdytti se hetki kun hän tarttui käteeni, puristi sitä lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäätäni ja sanoi: "Olet kunnon miehen alku. Sinusta kasvaa vielä kerran kunnon mies isänmaalle."

En saanut sanaakaan suustani. Sydämeni oli pakahtua riemusta. Hädin tuskin voin salata mielenliikutustani, niin kovin ne sanat sydämeeni sattuivat. Sain sen verran kootuksi voimia, että kykenin sanomaan hyvästit ja lähdin ulos hänen kamaristaan. Sydämessäni tuntui niin oudolta. Tuntui niin turvalliselta lähteä matkalle tällaisen tunnustuksen saatuani. Nämä talon isännän sanat jäivät kaikuna soimaan sydämessäni.

Vielä nytkin kun muistelen noita sanoja ja sitä äänensävyä, jolla hän ne lausui, täyttää sydämeni outo riemu. Ne sanat eivät koskaan sydämestäni pois unhoitu.

PALUU KOHTI KOTIKARJALAA

Toukokuun 27:nä päivänä me jätimme tämän paikan ja aloimme tehdä matkaa kohden Karjalaamme. Ilma oli erittäin kirkas ja aurinkoinen. Teimme aluksi matkaa jalkaisin kolme kilometriä ja nousimme sitten junaan, joka lähti heti kiidättämään meitä kohden Karjalaa.

Mieli oli lämpöinen ja reipas. Toisenlaisella mielellä aloitimme nyt matkan kuin kodista lähtiessä. Olihan nyt rauha maassamme ja sitä paitsi olimmehan kotiin päin matkalla. Iloisesti jutellen sujui matkamme.

Kun olimme sen illan ja seuraavan yön matkustaneet, alkoivat maisemat muuttua jo tutummiksi. Jo kello seitsemän aikaan aamulla seuraavana päivänä saavuimmekin Joensuuhun. Vietimme kaupungissa pari päivää ja sen jälkeen jatkoimme matkaa autolla kohti Ilomantsia, josta oli kotiimme matkaa vain 30 kilometriä. Emme vielä kuitenkaan heti päässeet kotiimme, sillä raja ei vielä ollut selvä, joten jouduimme odottamaan vielä jonkun aikaa sen selviämistä.

SAVOTTATÖISTÄ OMAAN KOTIIN

Heinäkuun 15. päivänä vihdoinkin saimme kuulla sen ilosanoman, että nyt pääsemme kotiimme. Olin silloin savottatöissä jossakin Ilomantsin lähistöllä, kun sain tiedon. Siihen minun työni sillä kertaa keskeytyi. Matkustin heti asuinpaikkaani, joka sijaitsi vain seitsemän kilometrin etäisyydellä kotikylästäni.

Ilomme oli korkeimmillaan kun mainittuna päivänä lähdimme kotiamme katsomaan. Kun kotini alkoi jo näkyä kohosi sydämestäni Korkeimmalle harras kiitos siitä, että Hän oli sallinut meidän päästä takaisin rakkaisiin koteihimme, joista viime syksynä epätoivoisina erosimme.

Paljon olivat kotimme muuttuneet. Poissa oli kaikki omaisuus, joka lähtiessämme oli kotiin jäänyt. Poissa oli kotimme kauneus ja puhtaus. Mutta kuitenkin me emme saaneet olla epätoivoissamme siitä, että kaikki omaisuutemme oli mennyt. Olihan kuitenkin kotimme jäänyt ehjäksi. Monille sadoille toisille suomalaisillehan oli käynyt niin kohtalokkaasti, että heidän kotinsa jäivät rauhanteossa vihollisen puolelle. Heillä ei ollut toivoa koskaan päästä palaamaan takaisin.

ON SOTA, MUTTA ON MYÖS TOIVOA

Meidän täytyi olla Korkeimmalle kiitollisia siitä, että Hän salli meille käyvän näinkin onnellisesti, että pääsimme takaisin kotiimme - kotiimme, jota koskaan enne olisi voineet pois mielistämme unhoittaa.

- Kirjoitettu Mutalahdessa 13.3.1941, opintokerhon prosenttikirjoituksessa. JATKOA.

On vuosi 1941 menossa. Suomi on taas jälleen sodassa tuon saman perivihollisensa kanssa. Suomi on ryhtynyt Saksan rinnalla taisteluun bolshevismia vastaan vapauttaaksensa sen ikeen alta heimokansansa Vienan karjalaiset, sekä maa-alat, jotka Venäjä väkivalloin vuonna 1939-1940 käydyssä sodassa maaltamme anasti.
Suomi ei taistele nyt ainoastaan yksin tuota raakalaiskansaa vastaan, vaan sen rinnalla taistelee nyt koko sivistynyt maailma hävittääkseen bolsevismin tuhoavan voiman Euroopasta. Maamme on onnistunutkin saada jo haltuunsa kaikki viholliselle menettämänsä alueet, sekä myös suurimman osan Vienan-Karjalaa.

Tämänkin sodan alkuaikoina me jouduimme olemaan evakkoina. Tämänkertainen evakkoaika kyllä muodostui verraten lyhyeksi, kestäen vain kuukauden ajan. Toinen on nyt mieli evakkoina ollessamme, sillä olivathan nyt osat jo vaihtuneet ja nyt oli vihollisen vuoro paeta totuuden ja oikeuden tieltä.

Pian pääsimme takaisin koteihimme ja saimme aloittaa jälleen vähäksi aikaa keskeytyneet kotiaskareet rintaman siirtyessä aina yhä vain idemmäksi. Idän barbaarijoukot pakenivat henkensä edestä, sillä Suomen leijonanmiekka iski nyt monta kertaa voimakkaampana.

Toisella mielellä Suomen pojat nyt taistelivat kuin vuosi sitten, sillä jokaisen mielessä välkkyi Suur-Suomi ja vapautuva Karjala. Toinen oli nyt mieli, sillä tiedämme, että nyt ei raaka vihollinen enää uhkaa kotejamme - eikä tule tämän sodan jälkeen enää uhkaamaankaan.

Mutalahdessa 23.10.1941.
Syvärillä 13.4.1944 etulinjan korsussa luin tämän iltaa viettäessäni.
  

Eino Matveisen päiväkirjamerkintöjen mukaan merkitsi muistiin: Kauko Kangas