Näköala kotipihastani

Eino Matveinen
Kirjoitettu Syvärillä 10. Päivänä maaliskuuta 1944

On ihana kaunis kevätaamu. Herään lintujen iloiseen visertelyyn. Linnut ovat akkunani alle kokoontuneet virittämällä minulle aamukonserttinsa. Aurinkokin alkaa jo luoda kirkkaita säkeitään ikkunaverhojen lomitse ja huikaisevan kirkkaat valokeilat osuvat suoraan silmiini, niin etten voi saada niitä hetkeen auki.

Turhaapa minun on silmiäni aukaistakaan, sillä tunnen ja tajuan ympärilläni olevan ja tapahtuvan niin tarkoin, että minun on niiden näkemisellä enää turhaa vahvistaa itseäni niiden todellisuudesta. Kaikki on niin tuttua jo vanhastaan, mutta silti sanomattoman kaunista kuultavaksi ja nähtäväksi.

Lojun liikkumatta vuoteessani yhä edelleen ja annan hetken hurman vallata täydellisesti itseni. Siitä onkin pitkä aika, kun tämän kaiken olen saanut viimeksi kokea ja kukaties kuinka kauan taas kuluisikaan aikaa, ennen kuin saisin elää uudelleen tämän hetken tuottaman hurman vallassa. Onhan niin lyhytaikaista ja hetken kestävää tämä kotilomani, jonka saan tässä viihtyisyyden tyyssijassa - kodissa - viettää.

Niin, olen lomalla taas pitkän rintamallaoloni jälkeen. Lomani sattui nyt kauneimmaksi vuodenajaksi, kevääksi, joten loman tuottama nautinto on kaksinverroin suurempi. Kukapa ei voisi toivoakaan pääsevänsä lomalle silloin, kun talven valta on taittumassa kesäksi ja luonto alkaa herätä talviunestaan moniväriseen loistoonsa. Silloin loma vasta tuntuu ja tuntee itsensä paljon reippaammaksi ja monella vuodella nuortuneeksi. Ihmeellinen voima sisältyy tähän kevään tenhoavaan taikavoimaan, sen tajuan tässä vuoteellani loikoessani.

Aurinko alkaa nousta jo korkeammalle ja lintusten laulu käy kaksinverroin voimakkaammaksi. Kevään vieno henkäys tulvahtaa avaamastani ikkunasta sisälle. Hengitän ahmien sen virvoittavaa tuoksua. Sen voima on kuin eetteriä, joka saa veren suonissani kiertämään paljon nopeammassa tahdissa. Sen voiman pakottamana tempoan ylös vuoteestani ja pukeudun nopeasti. En voi enää viihtyä sisällä, vaan lähden ulos luontoon.

Ovella lehahtaa vastaani raikas kevätilma, aamun kirkkaus ja loisto tahtovat tehdä silmäni sokeaksi. Istuudun rappusille ja jään ihailemaan kotipihastani avautuvaa näköalaa.

Kuinka ihanan näköalan tarjoaakaan katseltavakseni kotipihani lähiympäristö. Annan katseeni kierrellä ympäriinsä. Kaikkea tuota katsellessa täyttää sydämeni outo riemu. Tämä on minun kotiseutuni ja täällä tunnen itseni ikään kuin uudestisyntyneeksi palattuani "sieltä jostakin" vartiopaikaltani.

Tuolla siintää kaunis sinisenä hohtava järvi ja aamuauringon hopeiset säteet leikkivät iloisesti sen liplattavilla laineilla. Edessäni olevan mäentöyrään takana on venevalkama. Silmäni eivät näe sitä, mutta ajatukseni loitsivat sen silmieni eteen. Näen veneen, jolla monta kertaa olen soudellut lipuen kotoisen järven pintaa.

Jokaisen kiven ja poukaman tunnen kotirannassani pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kesäisin kun elelin vielä vapaana kodissani johdattivat usein askeleeni kotirantaan ja suloiset laineet ottivat minut vilpoisaan syleilyynsä. Kuinka virkistävältä tuntuikaan niiden hellä hyväily.

Monet hauskat kalaretket sisältyivät myös noihin kesäisiin iloihin. Kaikki nuo tulevat esille muistojen komeroista tuoreina ja mieltä sykähdyttävinä. Tuolla kaukana järvellä on saaria, jotka olivat kesäisiä retkeilypaikkojamme. Siellä saarien seassa on myös suuri järvestä kohonnut kivi, jonka ympäristössä parhaat onkipaikkamme olivat. Kaikki nämä näen silmieni edessä ja kaikkiin näihin sisältyy paljon kauniita lapsuudenmuistoja.

Annan sitten katseeni kiertää hiljalleen läntiseen suuntaan. Sielläkin kohtaa katseeni hopeisena ja sinisenä välkehtivä järvi kauniine saarineen ja salmineen. Kaikkialla osuu silmieni katseltavaksi kauniit näkymät, jotka pihastani avautuvat katseltaviksi.

Pohjoisessa yhdistää järvet toisiinsa salmi, johon on laitettu tammi eli sulku veden kohottamista varten. Tähän on yhdistetty vielä ränni puiden uittamista varten. Keväisin kun uittosavotta on käynnissä kuuluu tammelta uittomiesten iloisia ääniä kun he keksit käsissään iloisesti laulellen ja hoilaten ohjailevat puita ränniin ja siitä alas. Nyt siellä on hiljaista, kuuluu vain hiljaista veden solinaa kun se virtaa alas. Vielä näen maantiesillan, joka ylittää salmen tammen viereltä ja jatkuu kiemurrellen metsän syvyyksiin.

Nyt annan katseeni kiertää etelään päin ja tarkkailen sieltä päin avautuvaa näköalaa. Täällä silmäni kohtaavat korkean vaaran, joka alkaa jo hiukan viheriöidä keväisessä loistossaan. Täälläkin on kaikkea minulle tuttua, sillä kesäisin samoilin usein sen lehtoja ja jäkälikkökankaita. Talvella siellä oli oivallisia mäenlaskupaikkoja ja hiihtoratamme kierteli myös sen mäkisiä rinteitä.

Kaikkea tätä kotipihastani avautuvaa näköalaa katsellessani palaavat niihin sisältyvät lapsuudenmuistot. Ne tulevat esille muistojeni salaisista lokeroista. Saavat sydämeni lämpenemään tässä kotini rappusilla istuessani. Ne ovat kauniita muistoja, jotka eivät koskaan pois mielestä unhoitu. Kukapa ei tahtoisi puolustaa näiden muistojen tyyssijoja, kun vihollinen uhkaa ne anastaa. Ei keneltäkään tarvitse kysyä tämän asian sisältöä, sillä se on jokaiselle täysin selviö. Jokainen tahtoo suojella kotiaan, omaisiaan ja synnyinmaataan.

Huomenna minun on taas jätettävä tämä muistojen paikka ja palattava takaisin Aunuksen Karjalan vartiopaikalleni. Kotiseudun muistot seuraavat mukanani matkalla minne sitten ikinä maailmassa kulkenenkin.
     

Merkitsi muistiin: Kauko Kangas