Kaskeaminen ja kaskiviljely

KASKEAMISESTA ALKOI RAJAKYLIEN MAATALOUS

Kaskenpoltosta alkoi rajaseudun kylien maanviljelyn leviäminen. Vauhtia kaskeamiseen laittoi Raja-Karjalassa 1700-1800 lukujen taitteessa Ilomantsin kirkkoherra C. J. Molander. Maataloudesta kiinnostuneena Molander kehottikin talollisia lisäämään kaskimaita, joilla kasvatettu vilja kävi hyvin kaupaksi.

Isännät uskoivat arvostamaansa pappia ja niin kaskeaminen lisääntyi ja sitä myötä myös rukiin viljely. Ilomantsin ja Korpiselän seutu oli niin kuulua kaskimailla viljellystä rukiistaan, että rukiita meni siemenviljaksi kaupaksi aina Oulun seudulle saakka.

Sukupolvien kokemuksella kaskeamistaito kasvoi ja siirtyi perintönä sukupolvelta toiselle. Tiedon kartuttua kaskeaminen onnistuikin hyvin mitä erilaisemmissa metsissä ja opittiin käyttämään erilaisia tapoja kaskettavasta metsästä riippuen.

Tavallisessa kaskessa puut kaadettiin ristikolle kuivumaan ja annettiin kuivua aina seuraavaan kevääseen saakka. Tällainen kaski poltettiin seuraavana kesänä, usein keskikesällä, kun alueella oli aikomus viljellä ruista. Rukiin jälkeen muutamat talolliset kylvivät kauraa, jonka jälkeen saatettiin vielä kylvää naurista. Useasti otettiin vain yksi ruissato ja kaskimaa jätettiin metsittymään.

LEHTOKASKI OTRAMAAKSI

Ohraa kasvatettiin lehtokaskessa, jolloin puut kaadettiin kun niihin oli puhjennut lehti ja poltettiin heti puiden kuivuttua. Maahan kylvettiin ohraa, joka korjattiin luonnollisesti samana kesänä. Samalla maalla kasvatettiin myöhemmin naurista ja pellavaa. Ohran jälkeen voitiin myös viljellä kauraa.

Ennen kuin kaskeaminen voitiin aloittaa pykällettiin suuret puut edellisenä kesänä kuivumaan ja kolottiin tyvestään kuivumisen tehostamiseksi. Pykälletyistä puista kävi selville kenelle kaskettava alue kuului.

Kuusikoita kaskettiin mieluusti, koska kuusikkomaat antoivat hyvän viljasadon. Kuusikon kaskeaminen tuotti runsaasti tuhkaa, joka antoi kasveille kasvuvoimaa ja takasi runsaan sadon. Satoja saatiin kaksi peräkkäin, jonka jälkeen maa hylättiin tai otettiin peltoviljelyyn.

JUHANNUKSEN JÄLKEEN KYLVETTIIN

Kirkkoherra Molander seurasi tarkasti viljan viljelyä ja hän merkitsi muistiin kylvön ajankohdan ja käytetyn siemenen määrän.

- Ilomantsissa kasket kylvettiin 1819 vanhan juhannuksen jälkeen *). Neljän tynnyrin alalle käytettiin siementä 160 litraa, kertoo kirkkoherra Molander kyseisen vuoden kylvötilannetta.

Kaskimaat kylvettiin elokuun alkuun mennessä. Lehtokaskessa siementä käytettiin kolmasosa vähemmän kuin peltomailla, joita tosin tuohon aikaan oli varsin vähän.

KASKIMAA ANTOI 20-50 KERTAISEN SADON

Tavallinen kaskimaa antoi 20-25-kertaisen sadon. Hyvillä lehtomailla ja kuusikoissa saatettiin saada hyvinä kesinä jopa 50-kertainen sato. Karuilla mailla sato saattoi jäädä vain 10 - 15-kertaiseksi.

Rajakylien viljasta tuotettiin suurin osa vielä 1800-luvun puolivälissä kaskimailta. Kaskeaminen alkoi kuitenkin hiipua hiljalleen kun metsien arvo ja käyttö lisääntyi ja peltoviljelys levisi.

Ruis oli kaskimaiden tärkein viljelyskasvi. Kaskiviljely yleistyi ja niinpä vielä 1800-luvun puolivälissä Ilomantsin seudun viljasta suurin osa kasvoi kaskimailla. Ohraa viljeltiin runsaasti, mutta kauran viljely oli vähäisempää. Olipa useita kyliä joissa ei viljelty lainkaan kauraa. Tällaisia kyliä olivat mm. Hattuvaara ja Liusvaara, joissa kauran viljely yleistyi vasta suopeltojen raivuun myötä. Hampun viljely oli myös hyvin yleistä ja sitä viljeltiin vielä 1800-luvulla usealla kylällä yleisemmin kuin pellavaa.

NAURISTA JA PERUNAA

Nauriin kasvatus oli hyvin yleistä ja varsinkin kaskiviljelyn aikaan naurismaat antoivat runsaan sadon. Nauriit säilöttiin aumaan, josta nauriita otettiin läpi talven käyttöön. Naurista käytettiin uuni haudikkaina, puurossa ja leipomuksissa.

Perunan viljelyn lisäämiseksi valtio antoi jopa ilmaiseksi siemeniä, mutta varsin hitaasti rajaseudun asukkaat kiinnostuivat uuden kasvin viljelystä. Vasta 1800-luvun puolivälissä alkoi peruna vallata tilaa nauriilta. Perunan viljely levisi kuitenkin nopeasti ja niinpä ainakin Melaselän, Nehvonniemen ja Ostronsaaren taloissa jo 1830-luvulla viljeltiin perunaa.

LYPSYLEHMIÄ JA SIKAPOTSEJA

Hevonen oli talon arvokkain eläin ja sen hinta kohosi nopeasti 1700-luvulla 15 taalerista 60 taaleriin. Vaikka karjalainen hevonen oli pienikokoinen, säkäkorkeus noin 140 senttiä oli se kysyttyä kauppatavaraa. Tämän ymmärtää kun huomioi, että 30-vuotisessa sodassa käytetyt länsisuomalaiset hevoset olivat huomattavasti pienempiä. Näiden ratsujen säkäkorkeus oli vain 120 senttiä.

Hevosta tarvittiin pelto- ja metsätöissä ja tietysti kruununkyyteihin. Hyvä hevosmies tunnettiin siitä, että hänen ajokkinsa karva kiilteli ja hevonen oli muutenkin hyväkuntoisen näköinen.

Lypsylehmä oli myös arvokas, koska siitä saatiin maitoa, josta voitiin valmistaa voita ja juustoa.

Sikapotsia pidettiin jokaisessa talossa. Jo 1600- luvun alussa sikoja oli kotieläimenä ainakin Hoilolassa.

LYPSYKARJA SÖI METSISSÄ

Lypsykarjaa paimennettiin metsissä, sillä talojen lähipelloista ei riittänyt maata laitumiksi. Lapset ja naiset kävivät metsälaitumilla paimenessa. Ja jos metsälaidun oli pitkän matkan päässä rakennettiin sopivalle paikalle karjamaja.

Lehmät lypsettiin metsälaitumilla ja maito kirnuttiin voiksi. Karja antoi vielä 1700-luvun puolivälissä maitoa vain noin 300 litraa. Ruokamaiden paraneminen nosti tuotoksen jo 1800-luvun lopulla kolminkertaiseksi.

Lehmien lisäksi kasvatettiin lampaita, jotka kesäisin eivät vaatineet juuri hoitoa laisinkaan. Lampaille koottiin kesäisin lehtikerppuja, joiden varassa lampaat elivät seuraavaan kesään saakka.

LEHMILLE HEINÄ LUONNONNIITYILTÄ

Lehmien talviruokintaan tarvittavat heinät korjattiin luonnonniityiltä. Kaskimailla kasvoi myös heinää ja sitä korjattiin kuten myös suoniittyjen heinää. Ostronsaaren soiden heinä kasvoi nopeasti ja sitä voitiinkin korjata joka toinen vuosi. Toisin oli asia Liusvaarassa, jossa hiekkapohjaiset niityt antoivat vain vähäisen heinäsadon. Hattuvaaran suoniityiltä saatiin myös varsin vähän heinää.

Nurmien raivaus oli vapaata ja myös niittyjä ryhdyttiin jakamaan jo 1500-luvulla. Heinänteko aloitettiin heinäkuun puolivälissä ja se kesti kolme viikkoa.

Lehmiä laidunnettiin metsissä, sillä hyvin harvassa kylässä oli kunnolla laitumiksi sopivia luonnonniittyjä. Parhaat laidunmaat olivat Ostronsaaressa ja Korpiselässä.

*) vanha juhannus 7.7.

PITÄJÄN MAKASIINI TURVASI SIEMENVILJAN

Vuoden 1756 valtiopäivillä päätettiin pitäjän viljamakasiinien rakentamisesta. Tavoitteena oli turvata katovuosien jälkeinen siemenviljan saatavuus. Päätös ei kuitenkaan saanut kaikkien pitäjien miehiä liikkeelle, vaan viljaa varten rakennetussa aitassa säilytettiin viljan asemasta aseita ja ammuksia.

Seurakunnat olivat voimakkaasti viljamakasiinien rakentamistyössä mukana. Makasiinien mittamiehiksi valittiin edustajat luterilaisesta ja ortodoksisesta seurakunnasta. Tilallinen joka otti makasiinista viljaa lainaksi joutui antamaan vastikkeeksi tilansa pantiksi.

Otettu viljalaina oli maksettava vuosittain, jolloin korkona annettiin kaksi kappaa tynnyriä kohden. Lainaa makasiinista annettiin kaksi kertaa vuodessa, ohraa annettiin toukokuussa ja ruista elokuussa.

VESIMYLLYT JAUHOIVAT RAJAKYLILLE SYÖTÄVIÄ

Käsikivillä jauhettiin rajakylissä viljaa vielä 1800-luvulla. Niinpä Hattuvaarassa, jossa lähistöllä ei ollut sopivaa puroa, jauhettiin melkein kaikki vilja käsikivillä vielä 1850-luvulla.

Siellä missä oli sopivia puroja, alettiin rakentaa vesimyllyjä. Kuulu jyvämylly oli ainakin Melaselän Vilokkisten mylly, johon talon miehet itse valmistivat jauhinkivet. Hoilolan kylän jauhot jauhautuivat Antti Turusen mylly Talikassa jauhoi viljat jauhoiksi. Kärnän myllyssä Tsiikossa jauhatettiin viljaa. Myllyn vieressä oli myös pärehöylä. Korpiselässä pyörivät myös jauhinkivet veden voimalla.

Myllyjen määrä kasvoi nopeasti ja 1800-luvulla alueelle pystytettiin myös muutama tuulimylly.
   

Kaskiviljelyä Hoilolassa

KASKIVILJELYSTÄ PELTOJA

- Kaskiviljelystä ne Korpiselänkin pellot saivat alkunsa. Kaskimaiden puut kaadettiin maahan ketteytymään. Kun puut olivat kuivuneet, ryhdyttiin polttamaan kaskea, muistelee Impi Salonen kaskeamista.

- Olin nuorena tyttönä mukana kaskeamisessa ja se oli kovaa työtä. Poltettavia puita vieriteltiin pitkin maata, jolloin puut saatiin paremmin palamaan. Palamatta jääneet puut käytettiin kotakattiloiden alla ja saunojen lämmityksessä. Tuhkaa tuli puista, niiden oksista, lehdistä tai neulasista, sekä maan kasvillisuudesta.

NAURIIT KASVOIVAT

- Tähän tuhkaan kylvettiin juhannuksen tienoilla nauriin siemenet sylkemällä. Tuhkainen maa antoi hyvän sadon ja nauriita eivät vaivanneet tuholaisetkaan.

- Syksyllä nauriit nostettiin ja silloin pidettiin myös naurishautakestit, naurahtaa Impi Salonen naurisjuhlia muistellessaan.

- Nauriista tehtiin haudikkaita, kaivamalla maahan kuoppa, jonka pohjalle ja laidoille laitettiin kuumennettuja kiviä ja suojaksi nauriinkaaleja. Nauriit ladottiin kuoppaan, peiteltiin kaaleilla ja niiden päälle ladottiin kuumennettuja kiviä, suojaksi nauriin kaaleja ja nurin käännettyjä turppaita.

- Muutamia tunteja nauriiden hauduttua kutsuttiin nauriskuopalle naapurit ja ryhdyttiin pitämään nauriskestejä, muistelee Impi Salonen. Iltasella syömättä jääneet nauriit koottiin ja jokainen sai ottaa mukaansa tarpeensa mukaan. Näin huolehdittiin niistäkin kylän asukkaista joilla itsellään ei ollut mahdollisuutta kasvattaa nauriita.

NAURIIT RUOKANA

- Nauriskestien jälkeen nauriit nostettiin ja laitettiin maakuoppiin talvenvaralle säilöön. Nauriinkaalit koottiin eläinten rehuksi.

- Talvella nauriita otettiin kuopasta ja niistä valmistettiin ruokaa. Jos uuni oli lämmitetty laitettiin nauriit kuumaan uuniin leipien jälkeen kypsymään.  Siten tehtiin myös naurisrokka liottamalla ohraryynit ja keittämällä kypsäksi vedessä. Kypsyneiden ohraryynien sekaan lisättiin lohkotut nauriit. Kun nauriitkin olivat kypsyneet lisättiin maitoa tai kermaa sekä maustettiin keitos suolalla. Leivän ja piimän kanssa nautittuna naurisrokka olikin tuhtia syötävää.

- Myöhemmin peruna syrjäytti nauriin mutta perunankin yleistyessä useassa talossa kasvatettiin nauriita ja kypsytettiin entiseen tapaan ainakin makeiksi haudikkaiksi

RUISTA VILJELTIIN

- Nauriin jälkeen kasvatettiin ruista, jota varten kaskettu alue kynnettiin sahroilla. Siemenet kylvettiin tuohivakasta käsin ja peitettiin risukarhilla karhitsemalla. Ruis kylvettiin niin aikaisin syyskesällä, että se ehti hyvin juurtua.

- Silloin käytettiin pensasruista, joka antoi isoja jyviä, muistelee Impi Salonen.

- Seuraavana syksynä ruis leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteiksi ja laitettiin kuhilaille. Kun ruiskuhilaat olivat kuivaneet ajettiin ne riiheen ja nosteltiin orsille. Riihen uuniin laitettiin tuli ja riihen lämmettyä ruislyhteet kuivuivat lisää.

- Orsilla kuivuneet lyhteet puitiin ja jyvistä jauhettiin jauhoja. Uutispuuro kuului aina syksyn puintiajan ruokiin.

Kivisiä maita karhittiin tällaisella risukarhilla vielä 1930-luvulla.

Tauolla pellon reunalla: Jussi Ahposen perhettä, heinänteossa 25.7.1940

  
Merkitsi muistiin: Kauko Kangas