Kirkko

KAKSI SEURAKUNTAA

Korpiselän erämaapitäjän ensimmäinen rukoushuone tsasouna pystytettiin 1600-luvulla Korpijärven rannalle. Tsasouna oli pyhitetty arkkipiispa Nikolaoksen muistolle.

Ensimmäinen varsinainen ortodoksinen kirkko valmistui 1786. Kirkon viereen nousi 1836 pappila. Pappilassa oli kansliatilojen lisäksi asunnot kirkkoherralle ja kanttorille.

Seurakunta laajeni ja vuonna 1873 kuului jo 118 perhettä kirkon piiriin. Väkimäärän kasvaessa alkoi entinen kirkonhuone käydä ahtaaksi ja niin alettiin suunnitella uutta isompaa herranhuonetta.

Suuremman kirkon rakentamisen käynnisti Saveli ja Maria Koivunen lahjoittamalla 1896 rakentamiseen 25.000 markkaa. Työt käynnistyivät jo saman vuoden lokakuussa ja peruskivi laskettiin 28 päivänä maaliskuuta 1897.

KIRKONKELLOT

Arkkipiispa Antoni vihki uuden kirkon käyttöön 10 päivä lokakuuta 1898. Kirkossa oli kuusi kelloa, joista suurimman kellon, joka painoi peräti 160 kiloa, oli lahjoittanut Jefim Kanninen.

Vanha, vuonna 1786 rakennettu, kirkko purettiin ja siirrettiin Ägläjärvelle, jossa se uusittuna vihittiin apostolien Pietarin ja Paavalin suojelukseen.

Jatkosodan vetäytymisvaiheessa laskettiin Korpiselän kirkon suurin kello alas ja siirrettiin turvaan Hoilolaan. Myöhemmin kello nostettiin Hoilolaan rakennetun kirkon torniin.

KORPISELÄN LUTERILAISUUS

Ensimmäisen oman Korpiselän luterilaisen rukoushuoneen vihki Porvoon piispa Carl Henrik Alopaeus 6.1.1891. Tätä aikaisemmin luterilaiset olivat joutuneet käymään Ilomantsin, Pälkjärven ja Tohmajärven kirkoissa.

Alueen kirkollinen kirjanpito alkoi Soanlahdessa 1880 ja Korpiselässä henkilöluettelona 1905.

Korpiselän rukoushuonekunta pyrki itsenäiseksi Soanlahden seurakunnasta, mutta hanke ei saanut tuomiokapitalin kannatusta. Korpiselkäläiset eivät antaneet periksi ja kun Enso Gutzeit Oy lahjoitti kahden hehtaarin tontin pappilaa varten alkoi itsenäistymishanke edistyä.

1939 saatiin eduskunnalta 50.000 markan avustus kirkkoon rakennettavan lehterin ja kellotornin rakentamiseksi. Hankkeen toteuttamisen katkaisi sota ja myöhemmin rakennettiin Hoilolaan uusi kirkko-seurakuntatalo sekä pappila. Avustusta saatiin Amerikan luterilaisilta kirkoilta.

Tynkä-Korpiselän kirkon Hoilolassa vihki käyttöön piispa Sormunen heinäkuun 3 päivänä 1950 ja se kuuluu Tuupovaaran seurakuntaan.
  

ortkirkko.jpg (32628 bytes)
Korpiselän ortodoksinen kirkko sisältä
lutkirkko.jpg (30683 bytes)
Näin kaunis oli Korpiselän luterilainen kirkko

  
Luostarit

VANHAUSKOISILLA OLI KOLME LUOSTARIA

Vanhauskoisten liike syntyi 1600-luvulla ja ulottui Suomeen niin vahvasti, että liikkeellä oli Ilomantsissa kaksi luostaria. Vanhauskoiset eivät hyväksyneet liturgisten kirjojen jäljentämisessä ja käännöstyössä tapahtuneiden virheiden oikaisemista.

He noudattivat tunnollisesti uskonnollisia tapoja ja pitivät mm. kansanlaulujen laulamista syntinä. Vanhauskoiset eivät käyneet kirkossa vaan pitivät omia jumalanpalveluksiaan.

Vanhauskoiset kielsivät viinanjuonnin ja noudattivat paastoa tarkoin. Heidän paastopäiviä olivat ympäri vuoden keskiviikko ja perjantai. Vanhauskoiset eivät syöneet tai juoneet toisuskoisten kanssa.

Vanhauskoisiksi kääntyvät kastettiin uudelleen. Kasteesta kastettavan oli maksettava 10 ruplaa ja rikkaimmilta perittiin enemmän.

Vanhauskoiset vastustivat Pietari Suuren toimeenpanemia valtiollisia uudistuksia. Vastustuksen vuoksi heitä ryhdyttiin valtion taholta vainoamaan ja vanhauskoiset joutuivat pakenemaan Ruotsin alueille Inkeriin, Käkisalmen lääniin ja Balttiaan.

RAJAKYLISSÄ KANNATUSTA

Venäjältä tuli vanhauskoinen ukko 1760-luvulla Hattuvaaraan. Ukko oli syntynyt Repolassa ja hän anoi oleskelulupaa Ilomantsin rajakyliin. Ukko eli almuilla ja hän nautti hengenpitimikseen vain leipää, vettä ja suolaa.

Vanhauskoisia asui Hattuvaaran lisäksi myös Kuolismaalla, Melaselässä ja Vuottoniemessä. He pitivät omia jumalanpalveluksiaan ja heillä oli omia pappejaan.

Vuonna 1853 tehdyn luettelon mukaan Vuottoniemessä oli neljätoista kyläläistä syntymästään saakka kuulunut vanhauskoisiin. Hattuvaarassa oli kolme vanhauskoista, Kuolismaalla asui viisi vanhauskoista.

Vanhauskoisuus ei saanut suosiota kylien nuorten keskuudessa ja niinpä vanhauskoisten määrä pysyi vähäisenä. Vanhusten ikäännyttyä ja nuoremman väen tullessa täysikäisiksi olivat he valmiit luopumaan vanhempiensa jyrkästä linjasta. Vanhusten kuoltua vanhauskoisuus sammuikin myös rajakylissä.

MEGRIN LUOSTARI ERÄMAAN KESKELLÄ

Vanhauskoiset perustivat luostarit Megriin ja Pahkalammille. Erämaiden keskellä sijaitsevaan Megriin ei ollut kuin pahainen kinttupolku ja talvisin vain hiihtolatu. Luostariin perusti Onofrei- niminen mies 1800-luvun alkuvuosina. Luostari rakennettiin kruunun maalle aivan Venäjän rajalle Megrijärven Suomen puoleiselle rannalle.

Megrissä oli alkujaan vain miehiä, mutta myöhemmin luostariin tuli myös naisia. Miesten lisäksi asui Megrin luostarissa 1840-luvulla luostarin perustajan Onofrein tytär Maria.

Pahkalammen perusti turvapaikaksi Venäjältä paennut loismies Mark Alexandrov 1790-luvulla. Pahkalammelle oli matkaa Ilomantsin kirkolta matkaa yli kuusi penikulmaa.

Luostari kasvoi vakaasti ja 1857 luostariin kuului jo kaksi rakennusta. Päärakennus oli kaksikerroksinen ja sen alakerrassa oli yksi asunto. Luostari todettiin Ilomantsin nimismiehen tarkastuksessa siistiksi ja siellä vallitsi hyvä järjestys.

KANSAA KÄVI LUOSTAREISSA

Varsinkin paaston aikana luostareissa kävi runsaasti väkeä. Jumalanpalveluksiin osallistuvat tulivat Korpiselästä, Ilomantsista, Aunuksesta, Sortavalasta ja Suistamolta. Luostarit toimivat pyhiinvaelluspaikkoina ja niihin kerääntyi väkeä laajoilta alueilta hiljentymään.

1850-luvulla syntyi alueen kolmas vanhauskoisten luostari Liusvaaraan. Luostarissa asui väkeä eri puolilta rajaseutua.

Megrin, Liusvaaran ja Pahkalammen luostarit olivat varakkaita, sillä luostarit saivat lahjoituksia Pietarista ja Moskovasta. Luostareilla oli palvelusväkeä karjaa hoitamassa. Luostarit harjoittivat kaskiviljelyä joilla sai työtä myös luostarikylien väki. Erityisesti heinän- ja viljankorjuun aikaan tarvittiin kyliltä lisäväkeä.

Luostarien kukoistus alkoi kuitenkin hiipua 1860-luvulla, koska lahjoitukset Venäjältä ehtyivät. Köyhtyvät luostarit eivät enää pystyneet palkkaamaan työväkeä kyliltä, vaan niiden oli tultava toimeen kalastuksella ja vähäisellä karja- ja maataloudella.

 
Merkitsi muistiin: Kauko Kangas