Maatalous

MAA- JA METSÄTALOUS

Rajaseututoiminnan käynnistäjä ylijohtaja, maanviljelysneuvos Uuno Brander teki merkittävää työtä Korpiselän alueen maanomistusolojen ja maatalouden kehittämiseksi. Branderin työtä jatkoi maanviljelysneuvos A.E. Korhonen.

Asutusviranomaiset pyrkivät järjestämään tilattomille tiloja. Vuosina 1927–1935 asutustarkastajana toimiva agronomi Paavo Lankinen teki uutterasti työtä asutustilojen saamiseksi.

Vaikeista olosuhteista huolimatta peltoala lisääntyi merkittävästi. Peltoa oli 1920 810 hehtaaria ja 1937 jo 1.317 hehtaaria. Peltoala lisääntyikin 17 vuoden aikana peräti 517 hehtaaria, eli lähes 62 prosenttia.

Peltoa oli 1920 asukasta kohden 25 hehtaaria ja 1937 jo 37 hehtaaria. Asukkaita Korpiselässä oli vuonna 1938 alussa 3.527 henkeä.

RAJASEUTUTYÖTÄ

Heti Suomen itsenäistymisestä saakka Korpiselän kunta kuului alueisiin, joilla harjoitettiin rajaseutuneuvontaa ja rajaseututoimintaa. Eduskunta oli 1925 hyväksynyt laajan rajaseutujen kehittämisohjelman. Tavoitteena oli nostaa rajaseudut muun maan tasolle.

Korpiselkään perustettiin rajaseutuvaroin maatalousneuvojan vakanssi, jota aluksi vuoden verran hoiti A. F. Ahlberg. Keväällä 1927 tuli neuvojaksi Arvo A. Nieminen ja hän toimi Korpiselässä alueluovutukseen saakka.

Laatokan- Karjalan maanviljelysseuran palveluksessa toimi vuodesta 1924 lähtien karjatalousneuvoja. Pitkäaikaisena neuvojana oli karjatalousneuvoja Taina Härkönen.

TOPAKKA JA VAATIVA

- Karjatalousneuvoja Taina Härkönen oli topakka ja vaativa, sanoo Impi Salonen. Hän oli Härkösen opissa vuonna 1936 pidetyillä karjanhoidon kursseilla.

- Meille opetettiin hyvin perusteellisesti lehmän ruokinta ja lypsäminen. Erityisesti korostettiin siisteyttä. Niinpä eläinten harjaus ja puhtaus navetassa oli korostetusti esillä.

- Meidät opetettiin hoitamaan eläimet hyvin ja huolehtimaan puhtaudesta. Lehmien utareista kynttilänliekillä karvoja poltettaessa piti olla varovainen jotta liekki ei polttanut eläintä. Karvojen polttamisella varmistettiin puhtaus joka Suomessa on ulottunut navettaankin.

- Impi Salonen muistelee kuinka kursseja pidettiin usealla kylällä ja uskoo, että tämä sai karjanhoitoon innostusta. Lehmät alkoivat tuottaa hyviä tuloksia.

- Oppi levisi, sillä lähes jokaisesta talosta oli nuoria naisia opissa.

Lypsykarja antoi metsän lisäksi pääasiallisen ansion

Tämän kokoisia olivat karjat Raja-Karjalan kylissä

HAVAINTOTILOJA

Korpiselässä kävivät neuvontaa antamassa myös rajaseutukonsulentti ja marttojen kotitalousneuvoja.

Havaintotilojen perustaminen auttoivat myös neuvonnassa, koska tilat toimivat maatalousväen retkeilykohteina. Havaintotilat olivat kehityksen kärjessä, sillä ne saivat yksityiskohtaisempaa neuvontaa kuin muut tilat. Alueella oli havaintotila Kitilänselässä, Tsokissa, Tsiipakassa, Saarivaarassa, Kiattilavaarassa ja kaksi tilaa Tolvajärvellä.

Saadakseen rajaseudunkin tilat elinkelpoisiksi myönsi valtio erilaisia palkkiota uutisraivaajille ja vesiperäisten maiden kuivattajille. Ilman uutisraivauspalkkiota ja muita avustuksia ei alueita olisi saatu kohennettua, koska väki oli köyhää.

Rajaseuden väki teki runsaasti opintomatkoja, tässä ollaan tutustumassa Värtsilän kunnan tilaan.

Rajaseudun maatalousväkeä retkellä Värtsilässä.

MAITOA MEIJERIIN

- Pieniltäkin tiloilta myytiin voita, vaikka kaikilla ei ollut separaattoria. Separaattori oli kallis kapistus, eikä sitä kannattanut hankkia pienille tiloille, kertoo Impi Salonen.

- Kerma saatiin eroteltua maidosta kun maito kaadettiin saviruukkuihin ja kermoitettiin. Maidon pinnalle noussut kermamassa kirnuttiin pystykirnussa voiksi.

- Kävivätpä jotkut pikkutilalliset halkaisuttamassa maidon naapurin separaattorissa. Saattoipa joku kirnuta kerman voiksi naapurin uudella veivikirnulla.

- Aikanaan sitten alkoi maitoauto ajaa maidot meijeriin ja niin pienenkin tilat eläjät saivat tienestiä. Aluksi tietysti oli epäilys maidontilityksestä, mutta epäilykset katosivat kun rahaa alkoi tulla.

- Näin mummotkin saivat lisämarkkaa ja pystyivät ostamaan kaupasta tarvitsemiaan tuotteita. Perunat ja juureksethan kasvatettiin kotona ja tietysti joka talossa kasvoi sikapotsi joulukinkuksi.

- Varsinkin sota-aikana oli vähäisimmälläkin kylän mummulla ystäviä kaupungista. Piti näet saada kaupunkilaistenkin elantoonsa lievitystä ja mistäs muualta sitä sai kuin maalta.

- Silloin oli maalainenkin arvossaan, muistelee Impi Salonen.

KOKKELIPIIMÄÄ

- Mitään ei pantu hukkaan ja niinpä kermottu maito käytettiin rahkan ja kokkelipiimän valmistamiseen. Maito kaadettiin kuppeihin ja kupit laitettiin hellanperälle pirteytymään. Tiivistyneestä massasta poistettiin hera ja kun tehtiin kokkelipiimää laitettiin kirnupiimää sekaan.

- Savottalaisille maito jäädytettiin puupyttyihin ja otettiin käyttöön leikkaamalla puukolla paloja sulamaan. Jäämaitoa koottiin talvisin, sillä useasti lehmät antoivat talvella huonosti maitoa, kertoo Impi Salonen.

- Höppövoitakin saatettiin kirnuta, jos kermaa oli vähän. Höppövoita ei pesty eikä vaivattu vaan siihen jätettiin kirnupiimää. Näin saatiin enemmän särvintä perunoiden kanssa syötäväksi, muistelee Impi Salonen.

SYYTINKI VOITA

Lehmä oli tärkeä eläin ja jos jollakin mökkiläisellä ei ollut omaa lehmää ottivat he taloista lehmän ruokolle. Lehmän vuokran mökkiläiset korvasivat työllä tai voilla. Voi oli hyvin yksilöllistä ja kallista.

Tarina kertoo kuinka alueella eleli lehmä Monoseksi sanottu mies, jonka kerrottiin keksineen syytingin maksun voilla. Lehmä Monosen sanottiin olleen hyvin säästeliään miehen.

- Kun Mononen söi siirsi hän ylähuulellaan voinokaretta leivällään ja jopa toisen leivän päälle, muistelee Veikko Salonen.

Hiljalleen mökitkin vaurastuvat ja pystyivät hankkimaan omia lehmiä.

HYVÄ SE HÄRKÄ ON, MUTTA...

Karjan jalostuksen hoitamiseksi Hoilolaan ryhdyttiin puuhaamaan sonniosuuskuntaa.
- Ensimmäinen yritys tyrehtyi sotaan ja vasta 1940-50 lukujen taitteessa saatiin yhdistys pystyyn, kertoo Impi Salonen.
- Perustava kokous pidettiin Janne Eskelisessä ja koolla oli koko kylän väki. Toiminta käynnistyi ripeästi kun yhdistys sai hankittua oman sonnin.

Härkä sijoitettiin aluksi Niilo Jeskaselle ja myöhemmin härkää "kierrätettiin" kylän lehmitaloissa. Härkä pysyi hyvässä kunnossa, vietiinhän sille leipää joka kerta kun lehmiä vietiin astutukselle.

Hauskoja sattumuksiakin tapahtui ja eräs niistä on Topin Annin sanonta: " Kyllähän se härkä hyvä pittee on, mutta kun se kussoo alleen", tuumi Topin-Anni.

 
Merkitsi muistiin: Kauko Kangas