Savotta

SAVOTTAMIES TEKI ENSIMMÄISENÄ KÄMPÄN

Savottamies teki vielä 1950-luvulla ensimmäisenä palstalleen mentyään tuvan ja hevosille tallin. Sodan loputtua Ilomantsin ja Tuupovaaran rajakylien metsissä ahkeroi kymmeniä miehiä hevosineen.

Vanhaan malliin hevosporukka käsitti ajomiehen lisäksi muutaman tekomiehen ja apumiehen. Palstalle tultuaan miehet alkoivat pykätä savottakämppää, joka tavallisesti käsitti tuvan, jonka nurkkaan muurattiin piisi.

Hevosille salvettiin hirsistä talli, joka aluksi saattoi olla vain saunan kupeeseen kyhätty havukota. Useimmat hevosmiehet kuitenkin salvoivat hevosellekin kunnon hirsitallin, riippuihan rahantulo suurelta osin ajokin kunnosta.


Hyvin hoidetuilla talviteillä kulki hyvin isokin kuorma.

NUKKUMASIJANA KELOPUISET RIKSIT

1900-luvun alkuvuosikymmeninä oli tapana kaivaa savottakämpän pohja hiekkakankaaseen ja nostaa seiniksi kolme- neljä hirsikertaa. Hirsien päälle ladottiin kelosta kellekset, jotka peitettiin sammalilla, havuilla ja maalla.

Kämpän oven oikeanpuoleiseen ovinurkkaan muurattiin uuni kivistä. Kämpän peräseinälle rakennettiin lavitsa eli riksi. Riksin aluslaudat tehtiin kelosta lohkotuista kelleksistä.

Savottalaiset valmistivat ruokansa joko nuotiolla tai ulos kyhätyssä kodassa, johon oli kivistä rakennettu tulisija. Jos savotta jatkui samalla alueella useina vuosina rakennettiin hirsistä kunnon kämppä, jossa oli myös uuni ja keittämistä varten hella.

Sodan jälkeen savottalaisen ruokana oli Amerikan läskiä, leipää ja puuroa. Joskus miehet keittivät kalasoppaa ja jos metsästysonnea oli herkuteltiin sopalla, jonka höysteenä oli hirven lihaa. Hyvillä metsoalueilla saatiin nauttia jopa linturokasta.

Saunan savottamiehet rakensivat läheisen puron tai järven rantaan. Sauna saatettiin tehdä jo edellisenä syksynä ja käyttää kämpän rakentamisen aikana asumuksena.

JOSKUS SAVOTTAA EI LÖYTYNYT

Joinakin talvina joutuivat rajakylienkin miehet vaeltamaan pitkät matkat ennen kuin saivat metsätöitä. Miehet joutuivatkin kulkemaan savotasta toiseen ennen kuin pääsivät tienestin makuun. Tätä olotilaa kuvaa hyvin erään savottalaisen tekemä viisu:

Savottaan on lähdettynä Korpiselän kuntaan.
Kun ei tullut Romovassa tukinajoajo junkaan.
Jo on käyty Karalit, Kokkarit ja Tsokit.
Mitähän ne miettinevät miesten omat kokit.

Tavallisesti kuitenkin rajakylien miehet pääsivät savottaan ja uittoon. Kuuluipa heistä suurin osa vakituisiin savottaporukoihin. Rajakylien miehet tunnettiinkin ahkeriksi ja työtä pelkäämättömiksi miehiksi.

Savottatyö periytyi suvuissa, sillä useasti isä otti poikansa jo 12-vuotiaana mukaansa metsätöihin.

Syksyisin rajakyliltä lähdettiin viikkokausiksi savottaan.

PUU UITETTIIN KOITAJOKEEN

Rajakylien savottalaiset uittivat keväisin talvella hakatut puut rajaseudun uittoreittejä pitkin Koitajokeen. Paljon käytetty uittovesi oli Tolvajoki, joka alkoi Tolvajärven Ristisalmesta. Puut uitettiin Tolvajokea monen kosken kautta Melaselän järveen ja edelleen Koitajokeen.

Uittomiehet viettivät yönsä nuotiolla tai laavuilla, joiden edessä paloi koko yön tuli. Iltaisin ennen nukkumaan menoa saattoi joku miehistä lauleskella hanurinsa säestyksellä.

Eräällä poikamiehellä oli tällainen laulu:

Oi onneton, joka rakastaa ja ei saa omistaa.
Oi onneton, joka tunteitaan ei unhotetuksi saa.
Oi onneton, joka tunteitaan ei unhotetuksi saa.
Oi onneton, joka nuorena saa lemmen kokea.

Jos savottapoika rakastui ison talon tyttäreen se harvoin johti avioliittoon. Ökytalojen isännät kun harvoin hyväksyivät köyhää tukkilaista vävykseen.

Poikkeuksiakin oli ja talon isäntäkin hyväksyi savottalaisen taloon vävyksi. Tavallisesti tällaiset liitot onnistuivat, sillä työtä pelkäämätön savottalainen pisti tuulemaan myös talon töissä.

RAJAKYLIEN MIEHET NOKKAMIEHINÄ

Purouiton ohella kuljetettiin puulauttoja myös järvillä. Erityisen vaativia olivat Melaselän järvellä Viiksinselkä ja Talkunselkä. Vain tottuneet lautan kuljettajat selvisivät myträkköjen aikana näillä vesillä.

Tunnettu lautan kuljettaja oli Ilja Iivana Karhapää Mutalahdesta ja Nikolai Purmonen Nehvonniemestä. Melaselkäläinen Jaakko Karhapää oli myös taitava lauttamies.

Piirityönjohtaja Taavetti Pitkänen toimi aluksi Cederberg Oy:n palveluksessa ja sitten Arppen töissä. Arppen maitten siirtyessä Gutzeitille siirtyi Pitkänenkin Gutzeitin työnjohtajaksi. Pitkäaikainen työnjohtaja oli myös Matti Kettunen Korpiselästä.

Rajaseudun kylille savotoilla oli suuri merkitys, koska juuri muuta työtä ei ollut tarjolla. Vaikka tienestit eivät olleet kovin kehuttavia antoi savotta kuitenkin sen verran rahaa, että sillä perhe tuli talvet toimeen. Rajakylien pellot olivat pieniä, joten ulkopuolista rahaa tarvittiin kipeästi.

Kutsun savotassa keväällä, jolloin lumi suli välillä pois. Toinen vasemmalta seisomassa on Veikko Salonen.

Mantsisen vanhan tuvan rapulla n. 1932. Talonväkeä ja savottalaisia, Petter Mantsinen ohjakset käsivarrellaä

  
Merkitsi muistiin: Kauko Kangas
   

Johannes Vilokkinen muistelee

Nuoruuteni savotat

Melaselän lähiympäristössä alkoi vuonna 1936 Enso-Gutzeitin savotat, joista Vilokkiset saivat palstan Nietalahden rantamaastosta. Johannes Vilokkinen oli veljensä Vasilin kanssa savotassa, Vasilin toimiessa hevosmiehenä.

Johannes Vilokkinen kertoo, että hakkuumiehinä olivat hänen lisäkseen Iivana Piiroinen, jota sanottiin Juhoksi. Veljekset Lauri ja Igor Palviainen Alakylältä toimivat lähes vakituisina hakkuumiehinä Vasilille ja meidän hevosille.

- Savotta kesti koko talven kevääseen saakka. Silloin metsässä kuorittiin tukkipuut, propsit ajettiin mustana rantapinoihin. Me hakkuumiehet jäimme rantaan kuorimaan propseja aina kesän tuloon saakka.

Puiden kuorinnan jälkeen miehet tekivät puomit, vierittivät puut järveen ja kuljettivat uittoreittien varteen. Nietalahdesta oli uittoreitin varrella olevaan Rotilaan matkaa kuusi kilometriä.

VIIKOSSA 1400 KOIVUA NURIN

- Itä-Suomen vaneritehtaalla, jota myös Saumanniksi sanottiin oli Melaselän ja Tolvajärven vesistöjen varsilla aika suuret vanerileimikot.
Koivut leimattiin maalipensselillä, koska koivun tuohi ei saanut mennä rikki. Koivutukkien päät piti tervata kuumalla tervalla jo aikaisin keväällä kun jäät vielä kantoivat.
- Melaselän miehet osallistuivat aina vanerikoivujen kaatosavottoihin. Minä ja Lauri Purmonen, häntä sanottiin Iljan Lauriksi, olimme kaatopareina Naurisvaaran leimikolla, jonne tuli matkaa Melaselästä 15 kilometriä.
- Läksimme matkaan runsaan viikon evällä, leimikko käsitti 1400 koivunrunkoa, jotka kaadoimme justeerilla seitsemässä päivässä. Oli elokuun puoliväli, parasta koivunkaatoaikaa.
- Päivässä maahan tömähti 200 koivunrunkoa. Rungon kaatopalkka oli yksi markka, joten päiväpalkaksi tuli 100 markkaa miestä kohden. Piti tehdä pitkää päivää.

LAAVULLA UNI MAISTUI

- Yövyimme nuotiolla, jonka paikaksi turvallisuuden vuoksi valitsimme metsäpuron varrelta. Teimme kuusenhavuista laavun jonka edessä paloi nuotio. Siinäpä oli lokoisa kellotella ja unia vedellä.

Tulomatkalla puronvarressa oleva majapaikalle miehet kävivät peseytymässä purossa. - Kaatotyössä elokuun aurinkoisina päivinä hikivirtasi jatkuvasti, toteaa Johannes Vilokkinen.

Purossa peseytymisen jälkeen miehet alkoivat valmistelemaan kahvitulia.- Lauri huolehti niistä asioista, minä viilasin tylsyneen sahan kuntoon sillä aikaa. Sama työ piti tehdä kaksi kertaa päivässä, muuten ei olisi kaatunut kahtasataa koivunrunkoa päivässä.

KOIVUTUKIT TERVATTIIN

Koivutukit kasattiin hevosten avulla kasoihin. Työ sujui nopeasti kun hevosten vetoaisoihin kiinnitettiin tukkisakset. Marraskuussa pakkasten tultua ajettiin tukit rantaan.

Koivutukkien päät tervattiin kuumalla tervalla, joka kuumennettiin nuotiolla noin 20 litran rautapadassa. Tervattujen tukkien päähän lyötiin merkkuukirveellä merkit. Sitten jäälle tehtiin puomi ja koivujen päihin kairattiin 2,5 tuuman käsikairalla reiät. Puomit sidottiin lenkkinäreillä, jotka oli tehty jo ennen tervausta. Lenkkinäreet piti tehdä metsästä sopivan kokoisista nuorista oksattomista kusipuista.
- Näreet piti hautoa vedessä ja sitten isossa nuotiossa, muistelee Johannes Vilokkinen. Jos kysymys oli suurista määristä rakennettiin sitä varten näresaunat.

KAADETTIIN 16 000 TUKKIA

Johannes Vilokkinen kertoo kuinka heitä oli Melanselän miehiä hänen lisäkseen Van´ a, Mikko ja Lauri Purmonen, Johannes ja Onni Palviainen, sekä Miitrei Purmonen Korpiselästä saivat vaneriyhtiöltä urakan.
- Urakka sisälsi tervauksen, merkkauksen, puomituksen, vierityksen ja kuljetuksen uittoyhdistyksen reittien varrelle.
- Koivutukkeja oli kaikkiaan 16 000 kappaletta ja hinta oli silloin 21 000 markkaa, joka siihen aikaan oli paljon rahaa. Jokaisen osuudeksi tuli 3 000 markkaa.
- Aikaa meni urakassa tasan yksi kuukausi, kun viimeisen ristanin puut olivat puomien sisällä Ylä-Tuloman uittoväylän varressa.

UIMASILLAAN TERVATTIIN

- Kävimme maaliskuun lopulla 1936 suksilla hiihtäen ristaneilla tervaamassa, merkkaamassa ja puomittamassa tukit. Vaneriyhtiön toimesta tervatynnyrit oli toimitettu jo hyvissä ajoin hevoskyydillä kaikkiin ristaneihin.
- Kun lumi ja jäät sulivat, vedet alkoivat nousta joka paikassa. Nousimme Melaselästä päin kahdella keluveneellä virtaa ylös aina Honkavaaralle saakka.
- Jo Karmikoskella veneet piti nostaa kelupelillä ylös vastavirtaan, oli siinä niin voimakkaat kuohut. Toinen voimakas koski oli Muntaanjärven alapäästä lähtevässä Tolvajoessa. Se oli Vääräkoski, jonka varrelle oli rakennettu pyöreistä mäntypuista sellainen telarata, jota pitkin narukelalla nostettiin veneet ylös.
Noin kilometrin päässä Muntaanjärvestä oli ristani, jossa oli 1 400 kappaletta vaneritukkeja. Kun tulimme paikalle, oli vain vastapuomi vedenpinnalla, koko ristani oli veden peitossa.
- Teimme tulet, keitimme kahvit, söimme eväitä ja pidimme neuvottelutauon siitä, millä tavalla puramme nopeimmin ristaanin puut kuplamaan pinnalle. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko veneestä käsin tai ilman venettä. Päädyimme viimeiseen keinoon.
- Kävimme läheltä kaatamassa kuivia kelopuita ja tuoreita käsivarren paksuisia koivuja ja teimme ison nuotion. Yksi meistä lähti tukkihaan kanssa vaatteet päällä ja nahkalapikkaat jalassa purkamaan tukkivarveja. Ensimmäinen varvi oli helpoin purettava, mutta jo siinäkin meni kylmä vesi kenkien varsien yli kengän sisään.
- Ensimmäinen mies pystyi seisomaan kauemmin kylmässä vedessä kun jalat olivat vain polviin asti vedessä. Kun rupesi tuntumaan kylmänoloiselta kaveri tuli pois, riisui kengät ja housut, puristi vaatteet ja levitti kuivumaan sitä varten tehdyille telineille. Samalla tulen loimu lämmitti kuivaajan ihoa ja antoi mukavan olon.
- Seuraavalla kaverilla oli sama temppu edessä, mutta nyt kastuivat jo munatkin. Hänen olonsa vedessä oli huomattavasti lyhyempi. Näin vuoroteltiin, kuivattiin vaatteet ja mentiin uudestaan veteen siihen saakka kunnes kaksi oli purkamatta; ne nousivat itsestään kuplamaan pintaan. Ne kerrokset pystyimme hajottamaan veneistä käsin.
- Koko operaatio kesti vain kolme tuntia, kun puut kuplivat pinnalla vastapuomien sisällä.

SÄRPIMEKSI HAUKIA

- Jatkoimme matkaa aina Kalliokosken alajuoksulle saakka, jossa yövyimme havumajassa. Nuotio paloi edessä, loi tunnelmaa ja antoi hyvän, raukean olon ja syvän rahallisen unen. Vuorossa oleva kipinämikko piti huolen tulesta.
- Aamuaskareiden jälkeen jatkoimme matkaa nostamalla veneet Tolvajoen suurimman ja korkeimman kosken, Kalliokosken yli. Tolvajoki oli hyvin runsaskalainen. Meillä oli kyllä uistimet ja huiskaonget. Joella niitä ei tarvittu kun helpommalla konstilla tuli kalaa.
- Hauki kuti parhaillaan kevätkutuaan, ei tarvinnut kuin haka olalle ja kalaan. Koskien ja virtojen alla matalikoille hauet nousivat aivan vedenpintaan kutemaan. Ei tarvinnut muuta kuin hipsiä ja pistää haala niskaan ja viskata hauki kuivalle maalle.
- Meillä ei ollut särpimen puutetta, sai panna kattilan tulelle ja suolat valmiiksi. Vesi ei vielä kerinnyt kiehumaan kun hauki oli pataan pantavassa kunnossa.
  

Johannes Vilokkisen, Muistojeni Melaselkä kertomuksen mukaan merkinnyt Vilokkisen luvalla muistiin: Kauko Kangas