Rajakylät talvisodassa

Rajakylät Ilomantsissa ja Tuupovaarassa joutuivat ensimmäisinä kokemaan Talvisodan myrskyt. Neuvostoliiton ylivoimaisin joukoin toimeenpanema hyökkäys yllätti rajaseudun, sillä suuri osa kylien väestä evakuoitiin vasta taistelujen käynnistyttyä.

Suurimmat taistelut käytiin Hattuvaaran, Möhkön ja Tolvajärven maastoissa. Vihollisen tavoitteena oli katkaista Suomi ja rynnäköidä Kannaksella taistelevien suomalaisjoukkojen selustaan.

Ylivoimainen vihollisen hyökkäys pystyttiin kuitenkin taltuttamaan ja muutaman suomalaisten torjuntavoiton jälkeen neuvostojoukkojen hyökkäysinto saatiin aisoihin.
Neuvostoliittolaiset joukot ylittivät rajan Ilomantsin alueella 30.11.1939 Megrissä, Iljanvaarassa ja Hullarissa. Neuvostoliittolaisten hyökkäävä 155 divisioona oli koottu Kalininin alueelta ja käsitti kaikkiaan noin 18.000 miestä.

YLLÄTTÄVÄ HYÖKKÄYS

Neuvostojoukkojen hyökkäys tuli yllätyksenä Suomen sodanjohdolle. Ilomantsin suunnalta uskottiin hyökkäävien joukkojen olevan vain pataljoonan vahvuinen. Alueen heikko tieverkosto oli suurin syy Suomen sodanjohdon väärään arvioon.

Ilomantsilaiset rajajoukot olivat tiedusteluissaan saaneet selville Neuvostoliiton rakentavan teitä rajan takana ja keskittävän joukkoja rajaseudulle. Eduskunnan kielteisestä päätöksestä huolimatta rajaupseerit majuri Vilho Johannes Nikoskelainen ja kapteeni Viljo Kivikko alkoivat evakoida rajakylien väkeä 27.11.1939. Rohkealla päätöksellä säästyttiin sodan ensimmäisinä päivinä lähes kokonaan siviilitappiolta.

DIVISIOONIEN VIHOLLISVOIMAT

Vihollinen ylitti divisioonan voimin valtakunnan rajan 30. päivänä marraskuuta 1939. Neuvosjoukoista jalkaväkirykmentit 659 ja 436 sekä kaksi tykkipatteristoa ylittivät rajan Megrissä suunnaten kulkunsa Liusvaara-Kuolismaa tietä kohden Möhköä.

Hattuvaaran suunnalla vihollisen jalkaväkirykmentti 786 vahvistettuna kenttätykistön patteristolla ja erillisellä raskaalla patteristolla ylitti rajan Hullarissa. Tämä vihollisjoukko suuntasi kulkunsa Koitajoelle päämääränään Kallioniemen silta ja edelleen Ilomantsin pogosta. Neuvostojoukkojen välitavoitteena oli pääsy Ilomantsiin ja edelleen maakunnan keskukseen Joensuuhun.

Vihollisjoukkojen vahvuus yllätti suomalaiset, sillä vihollisia oli peräti 18.000 miestä. Suomen sodan johto ei ollut uskonut vihollisen pyrkivän soisten raja-alueiden kautta Suomeen.

Ylivoimaista vihollista vastassa Ilomantsin alueella oli ilomantsilaisista, enolaisista ja tuupovaaralaisista rajamiehistä ja reserviläisistä koottu Erillinen pataljoona 11 vahvuudeltaan vain noin 800 miestä. Apunaan heillä oli vapaaehtoisista suojeluskuntalaista ja koulupojista koottu osasto Juntunen.

TAISTELLEN VETÄÄNNYTTIIN

Vaikka ylivoimainen vihollinen hyökkäsi kiivaasti, jaksoivat suomalaisjoukot hidastaa hyökkääjän etenemistä. Päivät taistellen ja yöt vetäytyen viivytettiin tehokkaasti vihollista.

Saadakseen joukoilleen hengähdysaikaa ja välttääkseen saarroksiin joutumisen majuri Nikoskelainen antoi joulukuun 3. päivänä joukoilleen määräyksen tuhota Kuolismaan kylä ja aloittaa vetäytyminen. Joukot jatkoivat vielä kahtena seuraavana päivänä vetäytymistä ja tulivat Möhköön.

Vetäytyessään Kuolismaasta Möhköön Nikoskelaisen komennossa olevat joukot polttivat rakennuksia. Talot olivat tyhjillään, sillä talojen asukkaat olivat joutuneet jo aikaisemmin lähtemään sodanjaloista evakkoon. Talot poltettiin, koska niitä ei haluttu jättää vihollisen käyttöön.

RAJUJA TAISTELUJA

Hattuvaran suunnassa suomalaisten joukot aiheuttivat päälle käyvälle viholliselle suuret tappiot joulukuun 4. päivänä Koitajoen Jyrkkäkoskella. Seuraavana päivänä taistelut siirtyivät Ilajanjärven maastoon.

Joulukuun 7. päivänä vihollinen rynni Korentovaaraan ja iltapäivällä kahden tienoilla taisteltiin jo Lehtovaarassa. Ylivoimaista vihollista vastaan taisteleva kapteeni Viljo Kivikko sai avukseen kiireellä kootusta 13. kenttätäydennyspataljoonasta komppanian miehiä.

Vihollinen iski rajusti ja iltaan mennessä suomalaisjoukot vetäytyivät Kallioniemessä Koitajoen länsipuolelle.

MÖHKÖ ON PAKKO JÄTTÄÄ

Joulukuun 7. Päivä majuri Nikoskelainen oli aikeissa luopua Möhköstä. Eversti Paavo Talvela ei hyväksynyt Möhköstä luopumista, vaan antoi käskyn, jonka mukaan Möhkö-Kallioniemi linja tulee pitää.

Suomalaisia joukkoja komennettiin torjumaan vihollinen ja niinpä Erillinen pataljoona yhdentoista toinen komppania sai käskyn lähteä hyökkäävää vihollista vastaan. Se saikin taistelukosketuksen Norpanvaaran pohjoispuolella Naska-Pekan mäessä.

Panssarivaunuin tukema vihollinen sai komppanian hajalle ja vihollisen kärki hyökkäsi Möhköön. Kahden panssarivaunun tukemana vihollinen tuli Möhkössä Koitajoen ylittävän sillan luo, jolloin suomalaiset pioneerit räjäyttivät sillan.

Suomalaiset panssarintorjuntatykin miehistö sai tuhottua vihollisen vaunuista toisen ja vaurioitettua toista vaunua. Tämän jälkeen vihollinen alkoi kaivautua asemiin.
Luutnantti Toivo Basilius Kaltiainen komppanioineen sai tien auki Möhköstä ja suomalaiset pääsivät vetäytymään joulukuun 9.-10. välisenä yönä.

VIHOLLINEN TOLVAJÄRVELLÄ

Talvisodan syttyessä 30.11.1939 hyökkäsi Neuvostoliittolainen 139. divisioona Suojärvi-Tolvajärvi suunnassa. Puolustamassa oleva osasto Räsänen joutui vetäytymään 5. joulukuuta Ägläjärveltä ja Ristisalmesta 7. joulukuuta.

Tilanne oli vakava ja tiet täyttävät evakkojoukot eivät sitä lainkaan helpottaneet. Maan hallitus ei ollut antanut lupaa rajaseutujen evakuointiin, joten evakot joutuivat hakeutumaan turvaa sekavissa oloissa.

Päämajalle selvisi vaara, mikä uhkasi koko valtakuntaa, jos vihollisjoukot pääsisivät murtautumaan Korpiselän kautta. Viholliselle avautuisi mahdollisuus päästä Kannasta puolustavien suomalaisjoukkojen selustaan.

TALVELA KOMENTAJAKSI

Ylipäällikkö sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim teki aamuyöllä 5. joulukuuta päätöksen siirtää osan vähäisistä reserveistään Tolvajärvi-Ilomantsi suunnalle. Ylipäällikkö Mannerheim määräsi samalla eversti Paavo Talvelan ottamaan komentoonsa kaikki joukot tehtävänään lyödä Korpiselän ja Ilomantsin suuntaan edenneet neuvostojoukot. Hyökkäystä oli tarkoitus jatkaa Suojärvelle ja vallata se takaisin.

Jo joulukuun 5. päivä Päämaja antoi ensimmäiset käskyt Ryhmä Talvelan muodostamiseksi. Everstiluutnantti Aaro Pajarin komentama Jalkaväkirykmentti 16 kuljetettiin Värtsilään.

VAIN HYÖKKÄYS PYSÄYTTÄÄ

Talvela saapui Värtsilään aamuyöllä 7. Joulukuuta. Pajarin esittämän tilannekatsauksen mukaan taistelut Tolvajärvellä olivat puolustajan kannalta kehittymässä uhkaaviksi.

Kokeneiden komentajien neuvonpito ei vienyt paljon aikaa. He olivat yksimielisiä siitä, että vain hyökkäys pysäyttää vihollisen. Talvela antoikin Pajarille käskyn palata Tolvajärvelle ja pysäyttää vihollisjoukon eteneminen.

Suunnitelma oli yksinkertainen: ensin pysäytetään Tolvajärveä lähestyvä 139. D ja heti perään Ilomantsiin rynnivä 155. D. Pajarin joukot saivatkin väsyneen hyökkääjän kärjen pysähtymään.

Seuraavana aamuna osasto Paloheimo hyökkäsi Kangasvaaraan ja löi neljän komppanian voimin neuvostopataljoonan. Neuvostojoukot jatkoivat aamulla hyökkäystään Kivisalmelta kohti Tolvajärveä ja pääsivät Tolvajärven majan maastoon.

Salatakseen suunnitteilla olevan vastahyökkäyksensä Talvela ja Pajari päättivät tehdä rajoitetun vastaiskun. Pajarin johdolla puolisentoista komppaniaa käsittänyt osasto ylitti iltayöstä Tolvajärven Kotisaaren luota. Joukot iskivät pimeydestä nuotioilla istuvien neuvostojoukkojen kimppuun. Lyhyen iskun jälkeen Pajari irrotti joukkonsa ja jätti neuvostosotilaat taistelemaan keskenään.

LOISTAVA VOITTO TOLVAJÄRVELLÄ

Pajarin joukot pystyivät taltuttamaan neuvostojoukkojen pahimman hyökkäysinnon ja murtamaan vihollisen taistelutahdon. Kovien taistelujen jälkeen pystyivät Pajarin joukot tekemään läpimurron ja lyömään vihollisen joukot hajalleen.

Vihollisjoukoilla ei mennyt pitkää aikaa järjestäytyä uuteen hyökkäykseen ja saatuaan tuoreita voimia kävivät neuvostojoukot kiivaita taisteluja joulukuun 15. päivän vastaisen yön.

Pajarin joukot kuitenkin kestivät ja torjuivat vihollisen hyökkäykset. Näin Tolvajärvi oli saatu takaisin Suomalaisten haltuun.

Tolvajärven voiton merkitystä arvioidessaan sotamarsakka Mannerheim totesi, että voiton merkitystä ei voida tarpeeksi korostaa kenttäarmeijan mielialan kannalta. Tolvajärven voitto osoitti, että konearmeijakin on lyötävissä.

Neuvostoliittolainen 139. Divisioona menetti kaatuneina yli 1 000 sotilasta ja runsaasti kalustoa. Pajarin joukkojen tappio oli myös suuri, kaatuneita noin 100 ja haavoittuneita noin 250.

Suomen puolustuksen henkeen Tolvajärven voitollisilla taisteluilla oli nostava vaikutus. Koko armeija ryhdistäytyikin saatuaan kuulla Tolvajärven voitosta.

  
Merkitsi muistiin: Kauko Kangas